Suomi 2055

Fiktiivinen kerronta jatkuu taas vuoden 2055 ajalta, kun tasavertaistamis ja antirasisminvastaiset lait on otettu n 35 v aikaisemmin käyttöön ja uusi aselaki astunut 43 v sitten voimaan.


Työt on tältä päivältä tehty, kirjaudun ulos työnantajani nettiportaalista, tietokoneen näytölle ilmestyy kuukausikertymät tehdyistä tunneista, klikkaan sen hätäisesti pois, täytyy lähteä hakemaan tyttäreni päivähoidosta.

Kiiruhdan autoon, asetan sormeni käynnistinnappulalle joka lukee sormenjälkeni ja tietokone pyytää syöttämään pankkikorttini, kestää hetken ennenkuin tietokone saa yhdistettyä minut pankiini, auton tietokone näytöllä vilahtaa taas ikkuna jossa ilmoitetaan että käyttövero tullaan veloittamaan suoraan tililtäni ajon päättyessä. Starttinappulan painaminen hävittää kaiken näytön informaation ja pääsen aloittamaan matkan. Huomaan ärsyyntyväni, olen myöhässä, töitä olisi saatava vielä aikaiseksi monen monituista tuntia jotta saisin kuukausikiintiön täyteen. Tyttäreni oli sairastellut alkukuusta joten kiintiöni on pahasti vajaa, ja tänään pitää vielä lähteä ampumaseuran tilaisuuteenikin. Äkkiä auto seisahtuu ja ilmoittaa stressitasoni olevan liian korkean ja että matka jatkuu kun olen rauhoittunut.

Hetkisen istuttuani auto ilmoittaa liikkeelle lähdön olevan mahdollista. Mietin että kuinka käteviä nämä nykyvempaimet ovatkaan, mieleeni piirtyy ajatus siitä mitä kaikkea olisinkaan voinut aiheuttaa ajellessani ärsyyntyneenä, huokaan helpotuksesta ja mietin niitä kaikkia -90 ja 2000 luvun onnettomuustilastoja, kuinka monta niistäkin olisi voitu aikoinaan ehkäistä tällaisella laitteilla.

Pysäytän autoni tyttäreni hoitopaikan pihaan ja kävelen sisälle kaariovista, tervehdin arabialaista päivähoitajaa tämän pidellessä niiskuttavan tyttäreni kädestä. Aavistan taas olevan jotakin vialla joten kysyn kohteliaasti että onko jokin hassusti? Hoitaja selvittää minulle että tyttäreni oli tehnyt sen taas, tämä meni komentelemaan muslimipoikaa ja kiipesi vielä tämän yläpuolella olevaan sänkyyn päiväunille.

Kiroan itsekseni, taasko? Tiedostan kohteliaasti että onhan tytärtäni ohjeistettu tämän johdosta, kuulen että tyttäreni on saanut kulttuurin mukaisen rangaistuksen. Tämä on jo kolmas kerta tänä vuonna, kiitän hoitajaa hyvästä työskentelystä ja otan tyttäreni kädestä hellästi kiinni ja kävelemme autoon. Autossa käymme taas samaa keskustelua kuin monta kertaa aikaisemminkin, tyttäreni kokee tulleensa epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. Selitän tasa-arvon käsitteen moninaisuutta erilaisten kulttuurien kesken ja että hän ei saisi toiminnallaan noin verisesti loukata ketään. Tyttäreni nielee kiukkunsa ja murjottaa loppumatkan kotiin.


Kotona tervehdin äkkiä vaimoani ja huikkaan lähteväni ampumaradalle. Minua harmittaa koko ampumaharrastukseni, pääsen todellisuudessa metsästämään kahtena tai kolmena viikonloppuna vuodessa mutta joudun käymään ampumassa kahdesti viikossa jottei aktiiviharrastukseni vanhentuisi ja aselupia vietäisi minulta pois,. Sävähdän kun muistan sen ruljanssin mitä kävin läpi saadakseni aseenkantoluvan. 1,5 v papereita ja odotusaikoja ja anomuksia jonka jälkeen 2 lääkärin klausunnot mielenterveyteni tilasta ja lautakunnan kuulustelu, mutta samalla muistan kuinka puhuttiin 200 luvun alussa tapahtuneista koulusurmista, se on kyllä hyvä tämä nykyinen systeemi, totean itselleni ja jatkan ajelua.

Ampumaradalla tunnistaudun taas sormenjäljelläni ja verkkokalvoskannerilla, syötän luottokorttini maksupäätteeseen joka ilmoittaa tililtäni veroitettavan ampum-ase veron. Kuittaan viestin luetuksi ja saan kansliasta aseeni. Kivääri ja haulikko kainalossa kävelen ensin huoltopisteelle, jutellen kokoajan vastaantuleville tutuille kasvoille. Uuden aselain tultua voimaan on ampumaharrastus muuttunut paljon sosiaalisemmaksi kun ampumisen aktiiviharrastuspykälä tuli voimaan. Ihmettelen taas ihmisten paljoutta ja tuota aseiden määrää, ihmiset seisovat ryhmissä ja jokaisella on pyssy kainalossa, puhuvat metsästysjuttujaan j kai paljon muutakin.

Pääsen huoltopaikalle, puran aseeni esiin ja aloitan huoltamisen, vaikken kävisikään jatkuvasti ampumassa niin huolto on pakko käydä suorittamassa aina huolella sillä aseiden säilytystilat tuppaavat olemaan hieman kosteita, varsinkin talvella, ja ruoste yrittää puraista jatkuvasti pyssyjäni. Saan huollon suoritettua ja ammuskelen muutaman laukauksen jotta saan kiintiöni täyteen. Turisen ympäriinsä ihmisten kanssa jotta saan aikaa kulumaan riittävästi, samalla sovitaan seuraavasta jahtiviikonlopusta ja jahdinvalvojien maksuista, kirpaisee, se tekee 240 euroa jokaiselta jotta saamme valtion metsästysviraston valvojia riittävästi paikalle, seurueemme on kuitenkin melko suuri, 6 henkilöä kerralla, No lopulta kello on riittävästi ja pääsenkin taas luovuttamaan aseeni takaisin säilytykseen.

Ajellessani kotiinpäin mietin itsekseni että minkälaista se aikoinaan on täytynyt tuo metsästäminen olla, kun on joutunut yksinään tarpomaan metsässä, ja kuinka vaarallista sen on täytynyt olla kun ihmisillä on ollut aseita ihan kotonaan. Puistattaa. Mietin että kaikkiin noihin viharikoksiksi kutsuttuihin ampuma-asejuttuihin on täytynyt olla osasyyllisenä se yksinäisyys. Tuumin että onhan tämä vähän hupsu harrastus, mutta pyssy kainalossa on jokin hyvä syy jutustella ihmisille ja sa mieskin hyvän tekosyyn jakaa sydämensä asioita toisten kanssa.