tiistai 8. joulukuuta 2015

Akateemisesti perusteltu perustelemattomuus

Olen kiinnittänyt huomiota viimeisen vuosikymmenen aikana erääseen ilmiöön, ilmiöön joka on ikäväkseni hyytänyt viimeisen vuoden aikana hymyn kasvoiltani, jättäen tyrmistyneen kauhun tilalle. Ilmiön nimeän täten Akateemisesti perustelluksi perustelemattomuudeksi.

Mielestäni oli huvittavaa kun poliitikot aikoinaan ryhtyivät julistamaan monikulttuurillisuuden ja ylisuvaitsevaisen hyväksynnän epistolaa. Silloin se kuulosti kieli poskella heitetyltä tavalta tuottaa mukavasti lisää suojatyöpaikkoja ja täten työlllistää itsensä ja joukko sukulaisia mukavasti valtion virkaan vuodesta toiseen. Se mitä en osannut rehellisesti naiiviudessani odottaa oli se että poliitikot alkoivat uskomaan tähän utopiaan.

Toisaalta nykyisin osaan jo ymmärtää sen että mikäli utopiaa pitää totena riittävän pitkään, ruokkien sitä ja vaalien vuodesta toiseen, muuttuu utopia todellisuudeksi.

Tämä sama ilmiö tapahtuu psykologisesti kaikille. Mikäli ette usko, niin ryhtykää kohtelemaan kahvinkeitintänne kuin elävää olentoa, keskustelkaa sille, hoivatkaa sitä, jakakaa sen kanssa ilot ja surut ja ottakaa se mukaan jokaiselle perhelomallenne. Kokeilkaa sitten kuinka vahvasti olette valmis haastamaan oman todellisuutenne kun joku 10 vuoden päästä sanoo ettei kahvinkeitin ole koskaan vastannut teille, eikä oikeastaan koskaan keittänyt hyvää kahviakaan.

Mielestäni juurikin tällaisesta utopistien todellisuuden oikeaksi perustelemisesta on nykyisessä julkisessa keskustelussa kyse, tai siis perustelemattomuudesta. Olen useassa eri yhteydessä suorittanut valtauskonnosta poikkeavan loihelausuman, jopa uhkarohkeana miehenä kyseenalaistanut vallitsevan totuuden ja olen onnistunut saamaan poikkeuksetta saman vastauksen: Oikean Totuuden haltija jähmettyy, ottaa joko samanlaisen katseen kuin lasta katsoessa tai jättää ilmeensä muuttumatta, ja jatkaa edelleen aikaisemman epistolansa esittelemistä, kuin vastakkaisia perusteltua puheenvuoroja ei olisi esitettykään.

Seuratessani blogistaniassa vaikuttavaa keskustelevaa kansanosaa, ja yrittäessäni aktivoida tällaisia myös reaalimaailmassa (huonolla menestyksellä tosin) olen tullut siihen tulokseen että parhaiten kantaansa perustelee Oikeasta Totuudesta poikkeavan mielipiteen omaava kansanosa. Jotenkin näyttää että akateemisessa maailmassa määritellyt käsitteet kuten äärivasemmisto, vihapuhe, rakenteellinen rasismi ja nationalismi, joilla on vain vähän substanssia todellisuudessa ja joiden määrittely on parhaimmillaankin häilyvää, antavat käyttäjilleen täydellisen vapautuksen kantansa perustelusta. Mielestäni valtamedia unohtaa aktiivisesti nykyisin koulussakin opetettavan taidon tiedonhaun tuntien yhteydessä "asian kriittisen arvioinnin, lähdetietojen tarkastamisen ja asiasisällön oikeellisuuden varmistamisen". Tuntuu että media hyväksyy minkä tahansa henkilökohtaisen mielipiteen faktuaalisena tosiasiana jota kilttien hallintoalamaisten tulisi välittömästi noudattaa, tai alkaa korjaamaan aikaisempaa olemistaan.

Akateemisesti perustellun perustelemattomuuden taito on viety uskomattomiin mittasuhteisiin, tietyistä asioista nähtävästi kyetään tuottamaan minkä tahansa kaltaisia julkilausumia, ilmaan minkäänlaista huolta siitä että kantaansa tulisi perustella. Tämä näkyy vahvasti niin maahanmuuttokeskustelussa kuin sosiaaliekonomisissa neuvotteluissa. Molemmissa jonkin akateemisen loppututkinnon omaava professuuri on tehnyt julkilausuman jota käytetään tukena perustelemaan omia ajatuksia, huolimatta siitä että vastapuoli saa kyseisen teorian tökittyä niin täyteen reikiä että tämä pitää vettä suunnilleen siivilän verran, mutta tämä ei haittaa. Perustelu on se että jotakin on sanottu, huolimatta siitä että kykenisikö vastapuoli perustelemaan kantansa paljon paremmin.

Se on jo sanottu.