keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Bensiinidemonit

Pitkän hiljaiselon jälkeen tunsin polttavan kuohahduksen rinnassani aamukahvipöydässä kun silmiini osui seuraava juttu.

Purkan pysähtymisen ja hengen haukkomisen välissä mieleeni hiipi ajatus siitä että perusteluina käytetyt argumentit ovat kuluneet, niin kuluneet että ne on todellisuudessa porattu täyteen reikiä jo aikaa takaperin.

Mietinkin siis millaisen professuuritutkinnon ihmisen täytyy suorittaa että hän kykenee väittämään samoja väitteitä perustelluista vastauksista huolimatta?

Mietin noita perusteluja taasen: "Korotuksien toivotaan pienentävän hiilidioksidipäästöjä ja lisäämään energian säästöä sekä tehokkuutta." - Tämä mielestäni kuuluu juurikin siihen "toivotaan, toivotaan" osastoon. Sillä jos tätä tarkastelisi vähänkään kriittisemmin, niin huomaisi kyllä että näinhän tämä ei tule menemään. Toisaalta tällainen perustelu tarjoaa aina mahdollisuuden oikeuttaa sitä että verotuksellisesti rangaistaan niitä joita on verotuksellisesti rankaistu joka ikinen vuosi.

Mikäli tarkastellaan ruuhkasuomen ulkopuolista aluetta niin mielestäni on aivan selvää että verotuksellisesti siihen kuinka paljon hiilidioksidipäästöjä sellainen henkilö tekee jolla pankkiin on 40 km, työpaikalle 50km ja terveyspalveluiden piiriin 70 km. Toki toisaalta tällainen kehitys ei vaikuta kuin joukkoliikenteen lippuhintoihin hienoisena korotuksena niille jotka eivät muutenkaan omaa autoa tarvitse.

Yksityisautoilun demonisointi on mielestäni viety maassamme täysin absurdille tasolle. Maassa jossa palveluita siirretään systemaattisesti isoaihin asutuskeskuksiin selkeästi palveluntuottajalähtöisesti.

Äkillinen netin selailu tuottaa muuten seuraavat tulokset: Suomen tämänhetkinen väkiluku 2014 lopussa noin: 5 487 308 henkeä, joista isoissa asutuskeskuksissa asuu noin 2 137 456 henkilöä, tämä jättää siis pitkien välimatkojen maassa joko kohtalaisen, heikon tai jopa olemattoman massaliikenteen varaan noin 3 349 852 henkilöä. Myönnettävä tietenkin on että laskuperuste ei nyt ole aukoton, mutta suuntaa antaa kummasti.

Näin ollen äkkiseltään tarkasteltuna polttoaine- ja autoveron korotukset koskevat siis suurinta osaa Suomen kansasta.

Tekeekö se ryöstämisestä todellakin hyväksyttävää jos riittävän monelta ryöstetään samalla tavalla?

Ylipäätään mietin myös sitä että onko tuossa veronkertymälaskelmassa otettu nyt riittävästi asioita huomioon. Toki tuo verotulo toisaalta nousee, mutta mitä se tarkoittaa kokonaislaskussa? Tarkoitan tässä sitä että jos polttoaine ja autoverot nousevat niin se näkyy välittömästi myös leivän hinnassa, kuljetuspalveluita tarvitsevan palveluntuottajan palvelun hinnassa ja tätä myöten siinä ettei näitä tuotteita tai palveluita osteta enää samaan malliin. Kuljetusten kallistuminen kun ikävä kyllä vaikuttaa suuresti joka ikisen tuotteen ja palvelun hintaan.

Se miten valtio voi hallituksesta toiseen päättää kiristää enemmän ja enemmän autoilusta vedoten aina ympäristövaikutuksiin on naurettavaa. Suomi on maa jossa yksityisautoilusta ei koskaan tulla pääsemään eroon, ei ikinä, ja esimerkiksi SOTE- ratkaisut ovat jatkuvasti sellaisia jotka luovat lisää painetta kuljetuspalveluiden ja kuljetusta hyödyntävien palveluiden tarpeelle.

Vakavasti olen alkanut harkitsemaan sitä kannattaako maassamme enää elää kun eläminen tehdään valtion johdon toimesta mahdollisimman vaikeaksi?

Kun minä olin nuori tarjottiin meille vielä tarjottiin mielikuvaa siitä että onni oli oma tupa, auto, ehkä vähän metsää, isompi perhe ja luonnonläheinen ympäristö.

Nyt realistinen "onnen idylli" on toisistaan vieraantuneet korkealle koulutetut vanhemmat, yksi lapsi joka käy yksityiskoulua, kaksio kaupungin keskustassa, toistuvat ulkomaanmatkat ja bussikortti.

maanantai 11. tammikuuta 2016

Totuuden haudalla

Törmäsin puolivahingossa tähän juttuun. Juttu sai minut ihmettelemään journalistin käyttäytymistä, sillä jutusta saa hyvinkin selkeästi sellaisen kuvan että kyseisellä journalistilla on asiaan tietynlainen kanta, johon hän yrittää kaikin keinoin saada vahvistuksen. Juttu jäi vaivaamaan mieltäni sitä lukiessani. Kun katsotaan kannanottoja niin apulaispoliisipäällikön välittämä viesti uudesta ilmiöstä puistoraiskauksissa on mielestäni hyvinkin perusteltu. Mikäli tutkitaan raiskaustilastoja ihan tilastostatistiikan puolelta viimeisiltä vuosilta, ei suomessa raiskaustapana ole joukolla suoritettu seksuaalinen häirintä ja julkisessa puistossa tehty teko.

Tämä on tilastollinen fakta.

Kuitenkin arvostetu journalisti haluaa apulaispoliisipäällikön väittävän ettei suomessa tapahdu raiskausrikoksia lainkaan ja osoittavan syyttävän sormensa maahanmuuttajia kohtaan, tuottaen näin oivan tilaisuuden paljastaa rasismin voiman jylläämistä helsingin poliisivoimissa, tai vaihtoehtoisesti myöntävän kantasuomalaisten olevan vähintäänkin pahempia tekemään raiskauksia kuin uuden muoti-ilmiön mukaiset kulttuurikylpijät.

Kokonaisuudessaan juttua lukien itselleni tuli paha olo. Etova ja epämiellyttävä olo siitä mihin suomalainen journalismi on vajonnut. Itsellä printtimedia on menettänyt arvostuksensa melkolailla täysin. Aikoinaan ihmettelin että joitain harjoittelijoita lasketaan näppäimistön ääreen ja samaan näppäimistöön on kytketty painokone. Vaan eipä tuo taso tuosta suuremmin ole parantunut.

Juttu kirvoitti omaan kirjoitukseeni aiheen koska jäin maistelemaan pahaa makua suussani ja tongin taas esiin Julkisen sanan neuvoston tuottaman journalistisen ohjeistuksen ja jäin väkisin tuijottamaan kyseistä ohjeistusta tyrmistyneenä. Meinasin poimia sieltä jonkin kohdan ja tutkia tätä aikaisempaa juttua viitaten tuohon ohjeistukseen mutten pystynyt tähän. jouduin melkolaillla nieleskellen lukemaan tuon ohjeistuksen läpi ja toteamaan surukseni että valtamediallamme on pallo pahasti, todella pahasti, hukassa. Yritän poimia tähän muutamia kohtia jotka palauttivat etovan olon vatsaani:

Johdanto

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta. Hyvä journalistinen tapa perustuu jokaisen oikeuteen vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä.
Näiden ohjeiden tavoitteena on tukea sananvapauden vastuullista käyttämistä joukkoviestimissä ja edistää ammattieettistä keskustelua.
Ohjeet koskevat kaikkea journalistista työtä. Ne on laadittu vain alan itsesääntelyä varten. Ohjeita ei ole tarkoitettu käytettäviksi rikos- tai vahingonkorvausvastuun perusteena.


Tämän ohjeistuksen siis katsotaan koskevan kaikkea journalistista työtä, mutta perehtyen kyseiseen ohjeistukseen jatkossa sain taas ihmetellä sitä kuinka ohjeistus ei tunnu toteutuvan missään julkimediassa. Tämä johdanto mielestäni kiteyttää ongelman varsin hyvin: jokaisella tulisi olla oikeus vastaanottaa tietoa ja mielipiteitä, mutta tällä hetkellä mikäli mielipiteet eivät ole ko. median linjan mukaisia tai ovat ristiriidassa journalistin mielipiteen kanssa niin näiden julkaiseminen tai näistä tiedottaminen muuttumattomana muuttuukin vapaaehtoiseksi.

1. Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.


"Vastuussa lukijoilleen"

Jäin ihmettelemään sitä miten vääristyneesti tätä voidaankaan tulkita. Medialla tuntuu olevan vastuu välittää journalististen yksilöiden tai median linjauksen mukaista todellisuutta.

2. Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.


Mikäli tiedonvälitykselliset ratkaisut tehdään edelleen journalistisin perustein niin miksi erilaiset toimielimet, tai yksilöt kykenevät sanelemaan sitä mitä saa kirjoittaa ja sanoa ja mitä ei?

3. Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.


Tämä liittyy mielestäni edelliseen. Mietin sitä että vaikka meillä on olemasssa tällainen ohjeistus, jonka vastaavia löytyy jokaisesta sivistyneestä yhteiskunnasta niin miten voi olla mahdollista että meillä vielä keskustellaan asioista termeillä "vapaa lehdistö"?


4. Journalisti ei saa käyttää asemaansa väärin. Hänen ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus eikä vaatia tai vastaanottaa etuja, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan.


Tämän kohdan luokkaukset ovat mielestäni kaikkein räikeimpiä nykymediassamme. juuri tuo "riippumattomuuden vaarantuminen" on mielestäni hyvinkin mennyttä journalistien valitessa kilpaa näkökulmiaan ja etsiessään henkisten vihikoirien kanssa tapahtumista vahvistusta tulkinnoilleen. Kuitenkin painottaisin tätä osiota juurikin painotuksen vuoksi jossa mainitaan että "Hänen ei pidä käsitellä aiheita" - tätä oikeutta mielestäni tulisi journalistien todella pohtia. Mikä journalismin kokonaistarkoitus nykyään on? Kertoa omasta näkökulmastaan vai yhteiskunnallisista tapahtumista?

5. Journalistilla on mahdollisuus kieltäytyä tehtävistä, jotka ovat ristiriidassa lain, henkilökohtaisen vakaumuksen tai ammattietiikan kanssa.


Mielestäni "henkilökohtainen" vakaumus tulisi laajentaa koskemaan myös poliittisia ja elämänkatsomuksellisia näkökulmia ja journalistien itsesäätely tulisi käynnistyä. Vaan tämä taitaa olla turha toivo, kirjoitettava vähenisi, medianäkyvyys pienenisi ja rahat jäisivät saamatta.

6. Käsitellessään omalle tiedotusvälineelle, konsernille tai sen omistajille merkittäviä asioita journalistin on hyvä tehdä asiayhteys lukijalle, kuulijalle ja katsojalle selväksi.


Voi kuinka monta kertaa olenkaan viimeisien vuosien aikana joutunut lukemaan jutun moneen kertaan ja vielä etsimään tietoa muiden medioiden kanavista siitä missä yhteydessä jokin asia on sanottu. Irrotettuna asiayhteydestään saadaan hyvin myyviä juttuja aikaiseksi.

7. Myös toisen työtä käytettäessä on noudatettava hyvää tapaa. Lähde on mainittava, kun käytetään toisen julkaisemia tietoja.

Lähteen maininta tulisi mielestäni käsittää myös sen että journalistin tulisi itse allekirjoittaa tekstinsä. Tämä ei ainakaan edellämainitussa blogikirjoituksen käynnistäneessä jutussa ilmene.

8. Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.


Miten voimme olettaa tiedonvälityksen olevan totuudenmukaista jos ulkopuolinen instanssi kykenee sanelemaan sen mitä saa kirjoittaa, miten sen saa kirjoittaa ja missä yhteydessä sen saa julkaista. Miten myöskään voimme olettaa tiedonvälityksen olevan totuudenmukaista jos journalisteilla on lupa tulkita saamaansa informaatiota sopimaan omaan käsitykseensä asioista?

9. Työtä tehdessään journalistin on suositeltavaa ilmoittaa ammattinsa. Tiedot on pyrittävä hankkimaan avoimesti. Jos yhteiskunnallisesti merkittäviä seikkoja ei voida muutoin selvittää, journalisti voi tehdä haastatteluja ja hankkia tietoja myös tavallisuudesta poikkeavilla keinoilla.


Miten voimme olettaa tiedon hankkimisen kykenemään olemaan avointa jos tiedon lähtökohdallinen etsiminen on aatteelliseti sävyttynyttä ja tiedon saatavuus on säädeltyä?

10. Tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin – myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu.


Olen aikaisemmissa kirjoituksissani sivunnut tätä aihetta. Julkimedian työ on nykyisin hektistä, skandaalisävytteistä ja kuohuttavaa. Tämä ei yksinkertaisesti jätä aikaa tietojen tarkastamiselle ja perusteelliselle tutkimiselle ennen julkaisemista, tai siltä se saadaan ainakin näyttämään. Suurin osa asiavirheistäkin annetaan yksinkertaisesti olla - ei niitä kukaan viikon päästä enää muista.
11. Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Myöskään kuvaa tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.


Mikäli journalistilla on lupa valita todellisuus jonka pohjalta jutut luodaan niin mikä mahdollisuus lukijalle jää mielipiteiden ja sepitteellisen aineiston tunnistamiseen?

12. Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Erityisen tärkeää se on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus.


Tämän toteutuminen mielestäni toteutuu hyvin, silloin kun journalistin omaa todellisuutta vastustavaa tietoa on tarjolla. Kuitenkin monessa muussa uutisessa tulee vähänkään syvällisemmän tutkimuksen jälkeen esille hyvin hatarat perusteet. Hyvin tämä ilmenee erilaisten terveyshysteriaa aiheuttavien tutkimusten uutisoinnissa.

13. Uutisen voi julkaista rajallistenkin tietojen perusteella. Raportointia asioista ja tapahtumista on syytä täydentää, kun uutta tietoa on saatavissa. Uutistapahtumia on pyrittävä seuraamaan loppuun saakka.


Rajallisten tietojen perusteella julkaisun kirjoittaminen ei mielestäni ole kovinkaan uutta journalistiselle älymystöllemme. Kuitenkin juttujen seuraaminen loppuun saakka säilyttäen objektiivisen näkökulman on hyvinkin hatrissa kantimissa.


Tässä nyt lukijalle hieman osviittaa ehken hieman kyynisestä tarkastelustani journalistista toimintaamme ohjaavan ohjeiston vallitsevaan tulkintaan.
Etova tunne on palannut taas vatsaani enkä kykene enempää asioita ruotimaan auki. Pelkästään ohjeistuksen lukeminen ja vertaaminen nykyisiin käytäntöihin tuntuu sen verran järkyttävältä että jutun auki kirjoittamisen aiheuttamaa tuntemuksellista tilaa voidaan verrata suolan työntämiseen rintaonteloon avosydänleikkauksen yhteydessä.

Kohtia koko ohjeistuksessa on 35 tai 40 mikäli liite lasketaan mukaan. Kehotan jokaisen lukemaan tuon läpi ja arvioimaan tämän ohjeistuksen toteutumista nykymediassamme. Ainakaan en jäisi etomiseni kanssa yksin.