Tomuntäytteiset tervehdykset blogini seuraajille, suhteettomaksi venyneen tauon jälkeen, tuntuu että tämä näppäimistön tomu ei vain hellitä.
Tomutetaanpas nyt sitten tomuja oikein urakalla sohaisemalla suoraan syvään päähän eli aiheeseen Venäjä.
Jotenkin on viimeisten vuosien aikana tuntunut siltä että poliittinen koneistomme on viritetty sellaiselle tasolle ettei sen päätöksiin vaikuttamisen yrittäminen, tai yleiset mielipiteet merkitse juurikaan mitään. Tämä nousee mielestäni hyvin esille kun vaivautuu ajatuksella tutkimaan yhteyksiä valtamedian ja poliitikkojen välillä.
Tuntuu että suomalaiseen mediamaailmaan on syntynyt sanaton, tai miksei sanallinenkin, sopimus siitä että kun jotakin poliittisesti merkityksellistä tahi kiistanalaista päätöstä nuijitaan pöytään niin lehdistö keskittyy aina, vääjäämättä ties minkä kertun bikinikuviin tahi Pertin ja Paavon hääjuhliin.
Tätä tanssia kauan seuranneena on tullut sellainen hieman turta olo, ajatus siitä että onko asioista järkeä edes sanoa mitään kun ei ne siitä mihinkään koskaan oikeasti muutu? Niinhän se kertovat että löyhässä hirressäkin roikkumiseen tottuu ennemmin tai myöhemmin, sitten se menee omalla painollaan.
Kuitenkin poliittisen masinoinnin ja byrokratiakoneiston multihuipentuma on mielestäni tullut esiin Venäjän viimeaikaisessa toiminnassa. Tai ei lähinnä Venäjän, Venäjä tekee niinkuin Venäjä tekee, ei siihen ole tullut mitään muuutosta, mutta huomionarvoisinta mielestäni on koko se sitrkus mitä tämän ympärille on syntynyt.
Tarkastellaanpa hieman viimeaikojen realiteetteja maailman politiikasta ja Venäjän sisäpolitiikasta: Venäjällä on käynnistetty suuret kampanjat Putinin kohottamiseksi jalustalle, vastarinnan minimoimiseksi ja yhtenäisen, ideaalisen Venäjäkuvan luomiseksi. Venäjä on hyökännyt vieraan valtion alueelle. Venäjän suurlähetystöistä on vedetty takaisin kotimaahan useita díplomaatteja. Venäjän näkyvin oppositiojohtaja tapetaan maan tarkimmin valvotussa kaupungissa keskellä katua. Venäjä uhoaa ulkovalloille avoimesti. Venäjä rajoittaa kansalaistensa oikeuksia omiin mielipiteisiinsä.
Mitä tästä sitten seuraa?
Tutkivia komiteoita.
Kaikessa tärkeää on se mitä kenenkin on sanottu kertoneen tahi tehneen erilaisten medioiden palstoilla. Varsinaisesti se mitä oikeasti tapahtuu on vain sivujuonne siihen mitä siitä kerrotaan, kenen sanotaan tehneen ja sanoneen mitä, ja kuinka toiset ovat tästä mielensä pahoittaneet.
Mielstäni farssimaiseksi paisunut ukrainan kriisi paljasti suurimman heikkouden komiteatyöskentelynä vedettävistä organisaatioista: jahkaaminen.
Se minkä Venäjä osaa on jonkin asian tekeminen ja sen samanaikainen kiistäminen. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Tappoi siellä joukoittain ihmisiä ja aiheutti siviileille suurta kurjuutta, mutta mitä tekevät kansainväliset joukot?
Pohtivat että onko tässä kyseessä nyt oikeastaan hyökkäys, ja puhutaanko tässä nyt oikeastaan sodasta.
Tämä mahdollistuu nimenomaisesti siksi että Venäjä kiistää näin tekevänsä. Tähän vaaditaan siis todisteita, puolueettomia todistajia jotka ovat olleet paikanpäällä asiaa toteamassa ja jotka ovat toimittaneet raporttinsa lautakunnalle joka on eri kulttuurillisia näkökulmia ja poliittisia käytänteitä ja kansallisia eroja huomioiden tehnyt tulkintansa tilanteesta.
Ja joka esittää näinollen valistuneen arvauksensa siitä mitä saattaa olla tapahtumassa.
Ei kukaan oikeastaan ilmeisemminkään halua saada sellaista raporttia Venäjän toiminnasta että se oikeasti vaatisi vastausta, tahi toimintaa. Saatikka sitten avointa mielipidettä ja ääneen asioiden toteamista, ei, sehän olisi poliittinen itsemurha. Toisaalta Venäjä on kyllä osoittanut lähiaikoina että itsemurha saattaa olla enemmänkin kuin poliittinen.
Itse jäin todellakin ihmettelemään tilannetta jossa Ukrainassa tankit ja miehitysjoukot vyöryvät Ukrainaan ja siviilit pyytävät apua sekä YK:lta että EU:lta.
Ja tilannetta selvittämään asetetaan työryhmä.
Sama ongelma esittäytyy nykyisessä maailman poliittisesa tilanteessa. Oletettavaa kuitenkin on, että kaikkien maiden päättäjät eivät voi olla niin luupäisiä etteivät he tajua mitä tässä on tapahtumassa, Venäjä käyttäytyy Venäjän tavoin. Kuitenkaan tämän ääneen toteaminen ei ole mahdollista todisteiden ja tukijoukkojen puuttuessa. Täytyy olla aukottomat todisteet väärinkäytöksistä jotta voidaan asettaa oletus näistä. Ja Venäjän kanssa toimiessa tulee eteen vielä suurempi ongelma: viimekädessä Venäjä ei välitä hyväksyykö joku muu sen toimintaa.
Tämä toisaalta käynnistää toisen koneiston: Mikäli on todettu että jotakin tapahtuu, saatu joku myöntämään että sitä tapahtuu, sitä on uhattu jollakin asialla ja se ei välitä tästä uhkauksesta. Mitä nyt sitten oikein tehdään?
Tilanne tällä hetkellä on mielestäni se että Venäjä käytäytyy sille varsin ominaisella tavalla: täysin välittämättä muusta maailmasta, keskittyen ikoninpalvontaan ja mielipiteiden rajoittamiseen. Tuottaa valtavasti propagandaa jopa ulkomaita myöten ja suorittaa sotilaallisia operaatioita rajojensa ulkopuolella.
Tässä ei ole mielestäni yhtään mitään uutta. Tämä on peliä minkä Venäjä vallan hyvin osaa, se tekee mitä tahtoo ja kyseenalaistaa julkisesti sen että tekeekö se sitä sittenkään. Se mikä mielestäni on naurettavaa on se että sen annetaan tällainen toimi tehdä, ja ihmetelään vain sitä että "tekeeköhän se oikeasti jotakin vai ei, kun se sanoo ettei se mitään tee?"
Selkeästi mielestäni on noussut tässä kriisissä esille se tosiasia että mitä kansainväliset sotilasliitot, unionit ja yhteisöt ovat valmiita oikeasti tekemään kun yksi kansakunta ryhtyy riehumaan samassa leikkikentässä?
Ei mitään.
