Olen kiinnittänyt huomiota viimeisen vuosikymmenen aikana erääseen ilmiöön, ilmiöön joka on ikäväkseni hyytänyt viimeisen vuoden aikana hymyn kasvoiltani, jättäen tyrmistyneen kauhun tilalle. Ilmiön nimeän täten Akateemisesti perustelluksi perustelemattomuudeksi.
Mielestäni oli huvittavaa kun poliitikot aikoinaan ryhtyivät julistamaan monikulttuurillisuuden ja ylisuvaitsevaisen hyväksynnän epistolaa. Silloin se kuulosti kieli poskella heitetyltä tavalta tuottaa mukavasti lisää suojatyöpaikkoja ja täten työlllistää itsensä ja joukko sukulaisia mukavasti valtion virkaan vuodesta toiseen. Se mitä en osannut rehellisesti naiiviudessani odottaa oli se että poliitikot alkoivat uskomaan tähän utopiaan.
Toisaalta nykyisin osaan jo ymmärtää sen että mikäli utopiaa pitää totena riittävän pitkään, ruokkien sitä ja vaalien vuodesta toiseen, muuttuu utopia todellisuudeksi.
Tämä sama ilmiö tapahtuu psykologisesti kaikille. Mikäli ette usko, niin ryhtykää kohtelemaan kahvinkeitintänne kuin elävää olentoa, keskustelkaa sille, hoivatkaa sitä, jakakaa sen kanssa ilot ja surut ja ottakaa se mukaan jokaiselle perhelomallenne. Kokeilkaa sitten kuinka vahvasti olette valmis haastamaan oman todellisuutenne kun joku 10 vuoden päästä sanoo ettei kahvinkeitin ole koskaan vastannut teille, eikä oikeastaan koskaan keittänyt hyvää kahviakaan.
Mielestäni juurikin tällaisesta utopistien todellisuuden oikeaksi perustelemisesta on nykyisessä julkisessa keskustelussa kyse, tai siis perustelemattomuudesta. Olen useassa eri yhteydessä suorittanut valtauskonnosta poikkeavan loihelausuman, jopa uhkarohkeana miehenä kyseenalaistanut vallitsevan totuuden ja olen onnistunut saamaan poikkeuksetta saman vastauksen: Oikean Totuuden haltija jähmettyy, ottaa joko samanlaisen katseen kuin lasta katsoessa tai jättää ilmeensä muuttumatta, ja jatkaa edelleen aikaisemman epistolansa esittelemistä, kuin vastakkaisia perusteltua puheenvuoroja ei olisi esitettykään.
Seuratessani blogistaniassa vaikuttavaa keskustelevaa kansanosaa, ja yrittäessäni aktivoida tällaisia myös reaalimaailmassa (huonolla menestyksellä tosin) olen tullut siihen tulokseen että parhaiten kantaansa perustelee Oikeasta Totuudesta poikkeavan mielipiteen omaava kansanosa. Jotenkin näyttää että akateemisessa maailmassa määritellyt käsitteet kuten äärivasemmisto, vihapuhe, rakenteellinen rasismi ja nationalismi, joilla on vain vähän substanssia todellisuudessa ja joiden määrittely on parhaimmillaankin häilyvää, antavat käyttäjilleen täydellisen vapautuksen kantansa perustelusta. Mielestäni valtamedia unohtaa aktiivisesti nykyisin koulussakin opetettavan taidon tiedonhaun tuntien yhteydessä "asian kriittisen arvioinnin, lähdetietojen tarkastamisen ja asiasisällön oikeellisuuden varmistamisen". Tuntuu että media hyväksyy minkä tahansa henkilökohtaisen mielipiteen faktuaalisena tosiasiana jota kilttien hallintoalamaisten tulisi välittömästi noudattaa, tai alkaa korjaamaan aikaisempaa olemistaan.
Akateemisesti perustellun perustelemattomuuden taito on viety uskomattomiin mittasuhteisiin, tietyistä asioista nähtävästi kyetään tuottamaan minkä tahansa kaltaisia julkilausumia, ilmaan minkäänlaista huolta siitä että kantaansa tulisi perustella. Tämä näkyy vahvasti niin maahanmuuttokeskustelussa kuin sosiaaliekonomisissa neuvotteluissa. Molemmissa jonkin akateemisen loppututkinnon omaava professuuri on tehnyt julkilausuman jota käytetään tukena perustelemaan omia ajatuksia, huolimatta siitä että vastapuoli saa kyseisen teorian tökittyä niin täyteen reikiä että tämä pitää vettä suunnilleen siivilän verran, mutta tämä ei haittaa. Perustelu on se että jotakin on sanottu, huolimatta siitä että kykenisikö vastapuoli perustelemaan kantansa paljon paremmin.
Se on jo sanottu.
Mietteitä pohjanmaan lakeuksien jälkeen, keskeltä akateemisesti sivistynyttä yhteiskuntaa joka ei härmän häjyjä kumarra.
tiistai 8. joulukuuta 2015
torstai 15. lokakuuta 2015
Shokkimediaa
Olen seurannut julkista keskustelua maassamme joka on varsinkin pakolaiskeskustelun myötä äitynyt uusiin mittapuihin. Sosiaalinen media tarjoaa kanavan jokaiselle yksilölle tuottaa ajatuksensa useiden tuhansien ihmisten ihmeteltäväksi sekunneissa, sen suurempaa niitä ruotimatta. Tämä luo sosiaalisen verkostoitumisen kautta lumipalloefektin, tilanteen jossa omaa mielipidettä esitellään julkisella foorumilla ja se lähtee tästä leviämään kulovalkean tavoin.
Useissa kirjoituksissani sivuamani seikka siitä että ihmiset ovat taipuvaisia löytämään perusteluja valitulle katsantokannalleen poissulkien tämän kanssa ristiriidassa olevia asioita näyttäytyy juuri tässä yhteydessä vahvana. Julkinen keskustelu pakolaisista tuntuu omaavan tasan kaksi leiriä: Ei tänne, ja kaikki tänne.
Nämä linnoittautuneet mielipiteet toimivat pääasiallisesti sosiaalisessa mediassa juurikin sellaisina kuin ne ovat: mielipiteinä. Ongelmana vain tulee psykologisesti meillä y-sukupolven edustajilla jotka olemme kasvaneet kirjoitetun faktatiedon parissa. Olemme oppineet siihen että kun luemme poliittista manifestia tai kirjoitusta, aktivoi tämä mielessämme automaattisesti luottamuksellisen ajatuskulun. Kuitenkin sosiaalisen median myötä olemme saapuneet tilanteeseen jossa suurin osa vastaanottamastamme kirjoitetusta informaatiosta ei ole mitään muuta kuin kirjoittajansa henkilökohtaista mielipidettä. Mielipidekirjoitukset sellaisenaan eivät ole uusi juttu, niitä on ollut aina ja tulee olla jatkossakin. Ongelmalliseksi yhtälön tekee se tosiasia että nykyinen informaatioteknologia mahdollistaa sen että ihminen esittää suutuspäissään mielipiteen, josta toinen henkilö tykkää ja jatkaa levitystä edelleen. Pahimmillaan toiminta etenee siihen että pian on syntynyt ryhmittymä joka havainnoi juurikin alkuperäisen mielipiteen kanssa samansuuntaisia ilmiöitä ympäristöstä, pois sulkee muut ja on asiastaan hyvin äänekäs, kuitenkaan loppujen lopuksi perehtymättä sen suuremmin aiheeseen.
Tämä on mielestäni syy miksi julkista keskustelua on jouduttu rajoittamaan. Monet uutispalvelut ovat sulkeneet kommenttiosioitaan tietyistä uutisista. Tämä on mielestäni hyvin surullista sillä tällöin julkinen media muuttuu vahvasti julkisesti kontrolloiduksi. Räikein ilmenemismuoto tästä mielestäni on se että kommentointimahdollisuus on poistettu nimenomaisesti tietyistä jutuista. Tämä luo tilanteen jossa tietyistä aiheista keskusteleminen muuttuu kielletyksi.
Julkinen mediakeskustelu aiheen ympärillä ruokkii myös tällaista vastakkainasettelua aivan tietoisesti, sillä uutisia molemmat näkökannat huomioivista ratkaisuista ei kannata kirjoittaa, niillä ei myydä lehtiä. Hyvänä esimerkkinä tästä on viimeisin pakolaisten syömälakkouutisointi jossa itse tilanteesta uutisoitiin kattavasti, tämän selitykseksi kuultiin useampaa asiantuntijaa, kuvattiin sitä mitä ruoka todellisuudessa on, pohdittiin sitä miten huonosti asiat todellisuudessa ovat, kerrottiin pakolaisten tarjoamista ratkaisuista tilanteeseen ja mitä nämä 70 protestoivaa pakolaista ovat saaneet aikaan. Ja kaikki tämä saatiin aikaan alle 100 pakolaisen toimesta kahdella eri paikkakunnalla.
Maahan nyt tulleiden pakolaisten määrä on jotakin varsin toista.
Ja mieleeni kuitenkin hiipii tässä vihervasemistolaisen median ajassa se että mikäli samaa tilannetta olisi esitetty kantasuomalaisille, saaden n, 4,4 miljoonaa vastausta siihen mitä mieltä ovat kouluruuasta tai siitä että jos heille hätätilanteessa tarjottaisiin lämmin paikka jossa nukkua, ruokaa ja vielä rahaa niin olisiko tämä päässyt uutisiin?
Useissa kirjoituksissani sivuamani seikka siitä että ihmiset ovat taipuvaisia löytämään perusteluja valitulle katsantokannalleen poissulkien tämän kanssa ristiriidassa olevia asioita näyttäytyy juuri tässä yhteydessä vahvana. Julkinen keskustelu pakolaisista tuntuu omaavan tasan kaksi leiriä: Ei tänne, ja kaikki tänne.
Nämä linnoittautuneet mielipiteet toimivat pääasiallisesti sosiaalisessa mediassa juurikin sellaisina kuin ne ovat: mielipiteinä. Ongelmana vain tulee psykologisesti meillä y-sukupolven edustajilla jotka olemme kasvaneet kirjoitetun faktatiedon parissa. Olemme oppineet siihen että kun luemme poliittista manifestia tai kirjoitusta, aktivoi tämä mielessämme automaattisesti luottamuksellisen ajatuskulun. Kuitenkin sosiaalisen median myötä olemme saapuneet tilanteeseen jossa suurin osa vastaanottamastamme kirjoitetusta informaatiosta ei ole mitään muuta kuin kirjoittajansa henkilökohtaista mielipidettä. Mielipidekirjoitukset sellaisenaan eivät ole uusi juttu, niitä on ollut aina ja tulee olla jatkossakin. Ongelmalliseksi yhtälön tekee se tosiasia että nykyinen informaatioteknologia mahdollistaa sen että ihminen esittää suutuspäissään mielipiteen, josta toinen henkilö tykkää ja jatkaa levitystä edelleen. Pahimmillaan toiminta etenee siihen että pian on syntynyt ryhmittymä joka havainnoi juurikin alkuperäisen mielipiteen kanssa samansuuntaisia ilmiöitä ympäristöstä, pois sulkee muut ja on asiastaan hyvin äänekäs, kuitenkaan loppujen lopuksi perehtymättä sen suuremmin aiheeseen.
Tämä on mielestäni syy miksi julkista keskustelua on jouduttu rajoittamaan. Monet uutispalvelut ovat sulkeneet kommenttiosioitaan tietyistä uutisista. Tämä on mielestäni hyvin surullista sillä tällöin julkinen media muuttuu vahvasti julkisesti kontrolloiduksi. Räikein ilmenemismuoto tästä mielestäni on se että kommentointimahdollisuus on poistettu nimenomaisesti tietyistä jutuista. Tämä luo tilanteen jossa tietyistä aiheista keskusteleminen muuttuu kielletyksi.
Julkinen mediakeskustelu aiheen ympärillä ruokkii myös tällaista vastakkainasettelua aivan tietoisesti, sillä uutisia molemmat näkökannat huomioivista ratkaisuista ei kannata kirjoittaa, niillä ei myydä lehtiä. Hyvänä esimerkkinä tästä on viimeisin pakolaisten syömälakkouutisointi jossa itse tilanteesta uutisoitiin kattavasti, tämän selitykseksi kuultiin useampaa asiantuntijaa, kuvattiin sitä mitä ruoka todellisuudessa on, pohdittiin sitä miten huonosti asiat todellisuudessa ovat, kerrottiin pakolaisten tarjoamista ratkaisuista tilanteeseen ja mitä nämä 70 protestoivaa pakolaista ovat saaneet aikaan. Ja kaikki tämä saatiin aikaan alle 100 pakolaisen toimesta kahdella eri paikkakunnalla.
Maahan nyt tulleiden pakolaisten määrä on jotakin varsin toista.
Ja mieleeni kuitenkin hiipii tässä vihervasemistolaisen median ajassa se että mikäli samaa tilannetta olisi esitetty kantasuomalaisille, saaden n, 4,4 miljoonaa vastausta siihen mitä mieltä ovat kouluruuasta tai siitä että jos heille hätätilanteessa tarjottaisiin lämmin paikka jossa nukkua, ruokaa ja vielä rahaa niin olisiko tämä päässyt uutisiin?
maanantai 12. lokakuuta 2015
Poliittispsykologinen katsaus
Jäin pyörittelemään ajatusta perussuomalaisten nykytilasta blogikollegani Yrjöperskeleen kirjoituksen jälkeen, yritin kommentoidakin, mutta tämä tuntui vain paisuvan joten päätin siirtää kommentoinnin aiheuttaman ajatusvyöryn ihan omaksi postauksekseen.
Kuten lukijani tietävät tuppaan ajoittain tarkastelemaan asioita varsin laajoista näkökulmista. Itselleni yksi tyypillisimmistä näkökulmista on se kun lähdetään soveltamaan yritysmaailman lainalaisuuksia ja psykologista näkökulmaa poliittiseen tai ihmisryhmän sisällä tapahtuvaan toimintaan. Jäin kirjoituksen jälkeen pyörittelemään ajatuksia siitä mikä todellisuudessa vaikutti siihen missä perussuomalaiset tällä hetkellä rypevät.
Perusteltujen teemojen saattelema nousukiito uhkaa nyt päättyä tähdenlennoksi. Myönnän itsekin toivoneeni jotakin muuta. Vaikka en tunnusta olleeni koskaan fanaattisesti perussuomalaisten mandaatin kannattaja, niin voin avoimesti tunnustaa äänestäneeni heitä, ei siis siksi että heillä jokin heidän edustajistaan olisi mitenkään erityisen puoleensavetävä tai mandaattinsa niin lähellä sydäntäni, vaan lähinnä siksi että poliittinen Pyhä Kolminaisuus tuli saada rikottua jotta minkäänlainen muutos mahdollistuisi. Pettymys siitä mitä perussuomalaiset lopulta toimitti kaikkien lupauksien, uhkauksien ja mesoamisen jälkeen uhkaa kutistua nyt säälittäväksi vaalivalheiden selittelyteokseksi.
Päätin siis lähteä tarkastelemaan perussuomalaisten poliittista kehitystä siltä kuuluisalta yrittäjyyspsykologiselta näkökulmalta:
Mikäli aiotaan tuottaa jotakin uutta tarvitaan yleensä 3 tekijää:
Agitaattori, henkilö tai asia joka tuo esiin, kärjistää ja jatkuvasti muistuttaa siitä miksi muutos on tarpeellinen.
Vakiinnuttaja, henkilö, tilanne, tai asia joka vakiinnuttaa Agitaattorin toiminnan seurauksena syntyneen muutoksen.
Kehittäjä, henkilö, asia tai tilanne joka ajaa vakiinnuttajan luoman tilanteen kehittämistä edelleen ja luo uusia ajatuksia perustaen ne vanhoihin.
Kokemukseni mukaan se tilanne jossa nämä kaikki kolme tekijää yhdstyisivät samassa henkilössä on verrattavissa 6 perättäiseen lottovoittoon samalle henkilölle, ja tässäkin tapauksessa henkilön mielenterveys todennäköisesti olisi pettänyt jo paljon ennen tilannetta jossa hän pystyisi ominaisuuksiaan hyödyntämään sillä kussakin prosessin vaiheessa johtajalta vaaditaan erilaisia luonteen ja psyykeen piirteitä.
Ongelma on mielestäni seuraava:
Alussa oli Soini, agitaattori.
Kun ihminen lähtee ajamaan agendaa, joka vaatii pitkäjänteistä työtä, yleistä kannatusta ja massiivista toimintaa, tarvitaan vahva johtohahmo, sellainen joka aiheuttaa toimintaa, sellainen joka ärsyttää, aiheuttaa medianäkyvyyttä, sellainen joka ei pelkää tehdä itsestään ajoittain julkista pelleä. Tähän rooliin Soini istui loistavasti. Soini nostatti niskakarvoja julkisilla jyrkillä mielipiteillään. Soini pysyi julkisessa puheessa vuodesta toiseen siitä huolimatta että hän oli ajoittain vain takapenkiltä huutelemassa.
Agitaattorille tyypillistä on se että hän osaa lukea yleisöään, hän osaa valita oikeanlaiset sanamuodot, osoittaa kertomansa viestin juuri oikein suhteessa yleisöönsä ja toimii hyvin mukaansa tempaavana ärsykkeenä.
Agitaattorin toiminta on kuitenkin ennen kaikkea yksilö- tai asialähtöistä. Kaikki huomio keskittyy siihen yhteen yhteisesti asiaa eteenpäin vievään tekijään, siihen mikä nostaa ihmisten mieltä kaihertaneen epäilyksen ongelmaksi joka täytyy muuttaa.
Tällainen johtajuusmalli palveleekin ainoastaan "perustus toiminnan kehitysvaihetta" - kun halutunlainen kehitys on saavutettu, tullaan vakiinnuttamisen tilaan. Tilaan jossa tarvittaisiin johtajaa joka pitää kiinni aiemmin sovitusta, joka toteuttaa niitä kaikkia lupauksia joita on annettu kyseiseen tilaan pääsemiseksi, johtajaa joka ottaa rukkaset kourasta ja ryhtyy tuottamaan sitä mitä on aiemmin myyty.
Tässä on mielestäni menty vikaan. Mikäli asiaa tarkasteltaisiin puhtaasti yritysmaailman laialaisuuksien näkökulmasta niin nyt areenalle talutettaisiin toimija joka kykenee vakiinnuttamaan toiminnan. Alkuperäinen halutunlainen tila voidaan katsoa saavutetuksi: perussuomalaiset ovat hallituksessa.
Se missä mentiin vikaan oli mielestäni se ettei Soinia poistettu palliltaan silloin kuin halutunlainen muutos oli saavutettu. "Pallilta pudottamisen" käsite on mielestäni näissä yhteyksissä harhaanjohtava ja leimaava. Soini on mielestäni juurikin provokatiivinen muutosjohtaja, ja ennen kaikkea myyntimies. Soini palveli tarkoitustaan hyvin, hän ärsytti, hän ajoi ihmisiä toimimaan ja hän teki itsestään säännöllisesti pelleä. Näin ollen hän teki sen mitä häneltä odotettiin varsin kiitettävästi. Ongelma on vain siinä että agitaattorin pitäisi ymmärtää poistaa itsensä yhtälöstä jotta hänen ajamansa asia oppisi elämään itsenäisesti. Niin kauan kun tämä agitaattori on yhtälössä mukana, keskittyy koko päätöksentekoprosessi ja muutoksen eteenpäin vieminen häneen. Agitaattori johtaa aina muutosta ja hänelle on tyypillistä, ja hyvin tarpeellista, kyky kääntää suuntaa sen mukaan mitä ympäristö vaatii, muokata joukkojensa mielipiteitä ja ohjata laivaa siihen suuntaan mitä kautta tavoitteisiin päästään. Ongelmaksi tässä tulee se ettei agitaattoreista tule hyviä vakiinnuttajia. He hakeutuvat luonnostaan joko räikeisiin konflikteihin, tai yrittävät päästä mahdollisimman vähällä vaivalla lähemmäksi päämääräänsä.
Suurimman ongelman agitaattorijohtoinen toiminta osoittaa siinä että kun alkuperäiset yhdessä sovitut asiat on agitaattorin johdolla saavutettu, alkaa agitaattori yleensä tavoittelemaan henkilökohtaisia päämääriään ja jos hän on tottunut ratsastamaan joka asiassa vuosia joukkojen keulilla niin miksi joukkoja ei sitten ottaisi mukaan näihinkin taisteluihin?
Oletteko koskaan miettineet miksi yritysten hallituksissa on niin paljon yrityksen perustajajäseniä? Usein jopa enemistöomistajana, mutta toimitusjohtaja tulee muualta?
Kuten lukijani tietävät tuppaan ajoittain tarkastelemaan asioita varsin laajoista näkökulmista. Itselleni yksi tyypillisimmistä näkökulmista on se kun lähdetään soveltamaan yritysmaailman lainalaisuuksia ja psykologista näkökulmaa poliittiseen tai ihmisryhmän sisällä tapahtuvaan toimintaan. Jäin kirjoituksen jälkeen pyörittelemään ajatuksia siitä mikä todellisuudessa vaikutti siihen missä perussuomalaiset tällä hetkellä rypevät.
Perusteltujen teemojen saattelema nousukiito uhkaa nyt päättyä tähdenlennoksi. Myönnän itsekin toivoneeni jotakin muuta. Vaikka en tunnusta olleeni koskaan fanaattisesti perussuomalaisten mandaatin kannattaja, niin voin avoimesti tunnustaa äänestäneeni heitä, ei siis siksi että heillä jokin heidän edustajistaan olisi mitenkään erityisen puoleensavetävä tai mandaattinsa niin lähellä sydäntäni, vaan lähinnä siksi että poliittinen Pyhä Kolminaisuus tuli saada rikottua jotta minkäänlainen muutos mahdollistuisi. Pettymys siitä mitä perussuomalaiset lopulta toimitti kaikkien lupauksien, uhkauksien ja mesoamisen jälkeen uhkaa kutistua nyt säälittäväksi vaalivalheiden selittelyteokseksi.
Päätin siis lähteä tarkastelemaan perussuomalaisten poliittista kehitystä siltä kuuluisalta yrittäjyyspsykologiselta näkökulmalta:
Mikäli aiotaan tuottaa jotakin uutta tarvitaan yleensä 3 tekijää:
Agitaattori, henkilö tai asia joka tuo esiin, kärjistää ja jatkuvasti muistuttaa siitä miksi muutos on tarpeellinen.
Vakiinnuttaja, henkilö, tilanne, tai asia joka vakiinnuttaa Agitaattorin toiminnan seurauksena syntyneen muutoksen.
Kehittäjä, henkilö, asia tai tilanne joka ajaa vakiinnuttajan luoman tilanteen kehittämistä edelleen ja luo uusia ajatuksia perustaen ne vanhoihin.
Kokemukseni mukaan se tilanne jossa nämä kaikki kolme tekijää yhdstyisivät samassa henkilössä on verrattavissa 6 perättäiseen lottovoittoon samalle henkilölle, ja tässäkin tapauksessa henkilön mielenterveys todennäköisesti olisi pettänyt jo paljon ennen tilannetta jossa hän pystyisi ominaisuuksiaan hyödyntämään sillä kussakin prosessin vaiheessa johtajalta vaaditaan erilaisia luonteen ja psyykeen piirteitä.
Ongelma on mielestäni seuraava:
Alussa oli Soini, agitaattori.
Kun ihminen lähtee ajamaan agendaa, joka vaatii pitkäjänteistä työtä, yleistä kannatusta ja massiivista toimintaa, tarvitaan vahva johtohahmo, sellainen joka aiheuttaa toimintaa, sellainen joka ärsyttää, aiheuttaa medianäkyvyyttä, sellainen joka ei pelkää tehdä itsestään ajoittain julkista pelleä. Tähän rooliin Soini istui loistavasti. Soini nostatti niskakarvoja julkisilla jyrkillä mielipiteillään. Soini pysyi julkisessa puheessa vuodesta toiseen siitä huolimatta että hän oli ajoittain vain takapenkiltä huutelemassa.
Agitaattorille tyypillistä on se että hän osaa lukea yleisöään, hän osaa valita oikeanlaiset sanamuodot, osoittaa kertomansa viestin juuri oikein suhteessa yleisöönsä ja toimii hyvin mukaansa tempaavana ärsykkeenä.
Agitaattorin toiminta on kuitenkin ennen kaikkea yksilö- tai asialähtöistä. Kaikki huomio keskittyy siihen yhteen yhteisesti asiaa eteenpäin vievään tekijään, siihen mikä nostaa ihmisten mieltä kaihertaneen epäilyksen ongelmaksi joka täytyy muuttaa.
Tällainen johtajuusmalli palveleekin ainoastaan "perustus toiminnan kehitysvaihetta" - kun halutunlainen kehitys on saavutettu, tullaan vakiinnuttamisen tilaan. Tilaan jossa tarvittaisiin johtajaa joka pitää kiinni aiemmin sovitusta, joka toteuttaa niitä kaikkia lupauksia joita on annettu kyseiseen tilaan pääsemiseksi, johtajaa joka ottaa rukkaset kourasta ja ryhtyy tuottamaan sitä mitä on aiemmin myyty.
Tässä on mielestäni menty vikaan. Mikäli asiaa tarkasteltaisiin puhtaasti yritysmaailman laialaisuuksien näkökulmasta niin nyt areenalle talutettaisiin toimija joka kykenee vakiinnuttamaan toiminnan. Alkuperäinen halutunlainen tila voidaan katsoa saavutetuksi: perussuomalaiset ovat hallituksessa.
Se missä mentiin vikaan oli mielestäni se ettei Soinia poistettu palliltaan silloin kuin halutunlainen muutos oli saavutettu. "Pallilta pudottamisen" käsite on mielestäni näissä yhteyksissä harhaanjohtava ja leimaava. Soini on mielestäni juurikin provokatiivinen muutosjohtaja, ja ennen kaikkea myyntimies. Soini palveli tarkoitustaan hyvin, hän ärsytti, hän ajoi ihmisiä toimimaan ja hän teki itsestään säännöllisesti pelleä. Näin ollen hän teki sen mitä häneltä odotettiin varsin kiitettävästi. Ongelma on vain siinä että agitaattorin pitäisi ymmärtää poistaa itsensä yhtälöstä jotta hänen ajamansa asia oppisi elämään itsenäisesti. Niin kauan kun tämä agitaattori on yhtälössä mukana, keskittyy koko päätöksentekoprosessi ja muutoksen eteenpäin vieminen häneen. Agitaattori johtaa aina muutosta ja hänelle on tyypillistä, ja hyvin tarpeellista, kyky kääntää suuntaa sen mukaan mitä ympäristö vaatii, muokata joukkojensa mielipiteitä ja ohjata laivaa siihen suuntaan mitä kautta tavoitteisiin päästään. Ongelmaksi tässä tulee se ettei agitaattoreista tule hyviä vakiinnuttajia. He hakeutuvat luonnostaan joko räikeisiin konflikteihin, tai yrittävät päästä mahdollisimman vähällä vaivalla lähemmäksi päämääräänsä.
Suurimman ongelman agitaattorijohtoinen toiminta osoittaa siinä että kun alkuperäiset yhdessä sovitut asiat on agitaattorin johdolla saavutettu, alkaa agitaattori yleensä tavoittelemaan henkilökohtaisia päämääriään ja jos hän on tottunut ratsastamaan joka asiassa vuosia joukkojen keulilla niin miksi joukkoja ei sitten ottaisi mukaan näihinkin taisteluihin?
Oletteko koskaan miettineet miksi yritysten hallituksissa on niin paljon yrityksen perustajajäseniä? Usein jopa enemistöomistajana, mutta toimitusjohtaja tulee muualta?
maanantai 7. syyskuuta 2015
Evankelista Jari Tervo
Suuresti arvostamani kansan valistajan, mentorin ja inkvisiittorin viittaa kantava Jari Tervo on ottanut kantaa mediaseksikkääseen rasistikeskusteluun. Juttu kokonaisuudessaan tässä.
Eittämättä jutussa korostuu Tervon kirjalliset edesottamukset. Visuaalinen kuvaus siitä kuinka Välimeri on muuttunut kuoleman mereksi auttaa herättelemään lukijaa kauheuden äärelle. Juttu etenee tästä varsin odotetusti kuvaten kauheutta kohdealueella visuaalisen havainnollisesti.
Kuitenkin mielestäni jutussa unohdetaan taas aktiivisesti tiettyjä asioita. En kiellä sitä etteikö alueella olisi avun tarvitsevia ihmisiä, enkä kiellä sitä että heitä tulisi auttaa, mutta olen sitä mieltä että auttamisjärjestelmän tulisi tukea aktiivisesti niitä jotka apua eniten tarvitsevat.
Nuo välimeren rannoille rantautuvat ruumiit eivät ole niitä henkilöitä jotka lopulta päätyvät Suomeen, nuo rekka-autoon kuolleet ihmisparat eivät ole niitä jotka päätyvät järjestelmämme avustamiksi. Järjestelmämme piiriin pääsevät ne yksilöt jotka osaavat järjestelmääme käyttää. Tämä rajaa pohjolaan päätyvän pakolaisaineksen niihin yksilöihin joilla on kykyä, kontakteja ja rahaa päätyä tänne.
Kriisi on todellinen, ja koen että paremmassa asemassa olevien maiden tuleekin auttaa kyseisessä tilanteessa. Se mikä mietityttää on se että missä mittakaavassa tätä tukemista täytyy toimittaa? Toki globaalissa ajattelussa ongelma on mittava, toki maailman talouden kilpailukykyisyyden säilyttämisen kannalta tasainen taakanjako tällaisessa tilanteessa on perusteltua, mutta silti, Mikä on loppujen lopuksi kohtuullista? Missä on olemassa kipuraja sille ettei suomalaiseen järjestelmään voi a) ottaa enää lisää ulkopuolisia vaikuttajia vaarantamatta järjestelmää itseään? ja b) työntää enää enempää resursseja rajojen ulkopuolelle tuottaen lopulta tilanteen jossa rajojen sisäpuolinen tuotanto kaatuu kasaan ulkopuolisten resurssointien vuoksi? Miksi oman suvereeniutensa puolustamisesta on tehty murhaan verattava rikos?
Olen useassa keskustelussa kuullut painotettavan erityisesti kuntien vastuuta pakolaiskysymyksissä. Ja mielestäni argumentti onkin perusteltu. Kunnilla on vastu, kunnilla on vastuu huolehtia omien kuntalaistensa hyvinvoinnista ja omien kuntalaistenssa edun mukaisista päätöksistä.
Tervo iskee artikkelissaan varsin napakasti tasavaltamme presidentin lausumaan "niistä joilla on pahat mielessä" ja varsin ketterästi kääntää asian niin että suomalainen joka jonkin tutkimuksellisen määritelmän mukaisesti voidaan luokitella rasistiksi on rinnastettavissa suoraan Isis-järjestön kaltaiseen ääriliikkeeseen.
Jutun lopuksi Tervo kyllä linkittää itsensä kansallisen identiteettinsä puolesta suomalaiseksi, sanoittaen häpeää siitä kuinka me voimme osallistua tällaisen toiminnan tuottamisen.
Juttua lukiessani kiitän mielessäni yhä uudestaan sitä että meillä on olemassa Jari Tervon kaltaisia globaalin ajjattelun taitavia näkyviä mediayksilöitä.
Mihinkä me joutuisimmekaan ilman heitä?
Eittämättä jutussa korostuu Tervon kirjalliset edesottamukset. Visuaalinen kuvaus siitä kuinka Välimeri on muuttunut kuoleman mereksi auttaa herättelemään lukijaa kauheuden äärelle. Juttu etenee tästä varsin odotetusti kuvaten kauheutta kohdealueella visuaalisen havainnollisesti.
Kuitenkin mielestäni jutussa unohdetaan taas aktiivisesti tiettyjä asioita. En kiellä sitä etteikö alueella olisi avun tarvitsevia ihmisiä, enkä kiellä sitä että heitä tulisi auttaa, mutta olen sitä mieltä että auttamisjärjestelmän tulisi tukea aktiivisesti niitä jotka apua eniten tarvitsevat.
Nuo välimeren rannoille rantautuvat ruumiit eivät ole niitä henkilöitä jotka lopulta päätyvät Suomeen, nuo rekka-autoon kuolleet ihmisparat eivät ole niitä jotka päätyvät järjestelmämme avustamiksi. Järjestelmämme piiriin pääsevät ne yksilöt jotka osaavat järjestelmääme käyttää. Tämä rajaa pohjolaan päätyvän pakolaisaineksen niihin yksilöihin joilla on kykyä, kontakteja ja rahaa päätyä tänne.
Kriisi on todellinen, ja koen että paremmassa asemassa olevien maiden tuleekin auttaa kyseisessä tilanteessa. Se mikä mietityttää on se että missä mittakaavassa tätä tukemista täytyy toimittaa? Toki globaalissa ajattelussa ongelma on mittava, toki maailman talouden kilpailukykyisyyden säilyttämisen kannalta tasainen taakanjako tällaisessa tilanteessa on perusteltua, mutta silti, Mikä on loppujen lopuksi kohtuullista? Missä on olemassa kipuraja sille ettei suomalaiseen järjestelmään voi a) ottaa enää lisää ulkopuolisia vaikuttajia vaarantamatta järjestelmää itseään? ja b) työntää enää enempää resursseja rajojen ulkopuolelle tuottaen lopulta tilanteen jossa rajojen sisäpuolinen tuotanto kaatuu kasaan ulkopuolisten resurssointien vuoksi? Miksi oman suvereeniutensa puolustamisesta on tehty murhaan verattava rikos?
Olen useassa keskustelussa kuullut painotettavan erityisesti kuntien vastuuta pakolaiskysymyksissä. Ja mielestäni argumentti onkin perusteltu. Kunnilla on vastu, kunnilla on vastuu huolehtia omien kuntalaistensa hyvinvoinnista ja omien kuntalaistenssa edun mukaisista päätöksistä.
Tervo iskee artikkelissaan varsin napakasti tasavaltamme presidentin lausumaan "niistä joilla on pahat mielessä" ja varsin ketterästi kääntää asian niin että suomalainen joka jonkin tutkimuksellisen määritelmän mukaisesti voidaan luokitella rasistiksi on rinnastettavissa suoraan Isis-järjestön kaltaiseen ääriliikkeeseen.
Jutun lopuksi Tervo kyllä linkittää itsensä kansallisen identiteettinsä puolesta suomalaiseksi, sanoittaen häpeää siitä kuinka me voimme osallistua tällaisen toiminnan tuottamisen.
Juttua lukiessani kiitän mielessäni yhä uudestaan sitä että meillä on olemassa Jari Tervon kaltaisia globaalin ajjattelun taitavia näkyviä mediayksilöitä.
Mihinkä me joutuisimmekaan ilman heitä?
perjantai 4. syyskuuta 2015
Blogistania hiljenee
Olen itsekin viettänyt hiljaiseloa blogirintamalla pitkään, mutta nyttemmin palannut takaisin aktiivisempaan asioiden ihmettelyyn. Kuitenkin se mihin kiinnitin huomiota koko ympäristössä on blogistanian köyhtyminen. Kävin läpi linkkilistani, kaikki ne blogit joiden seuraaminen oli minulle vuosia takaperin hyvin aktiivista ja jouduin karsimaan suuren osan listastani joko otsikolla "ei toimi" tai "ei mitään uutta 2 vuoteen". Törmäsin samaan ilmiöön useiden muiden blogistien linkkilistoilla. Tämä pisti väkisin pohtimaan murrosta joka tässäkin touhussa on tapahtunut.
Blogit, siis kirjoitetut sellaiset, ovat kuolemassa kuten printtimediakin.
Toki tällä rintamalla käydään jatkuvaa uudistumistyöskentelyä ja asemasodankäyntiä, mutta julkinen mielenkiinto on kovasti hiipumassa. Nyt uusien nopeiden tiedonjakokeinojen käyttäminen on paljon suositumpaa, Twitter ja Facebook etunenässä pyrkivät ajamaan maailmalle nopean, yksiselitteisen ja kapea-alaisen tiedon laajaa levitystä. Blogirintamalle mahtuu monen laista, miljoonia erilaisia blogeja, mutta aktiivisten yhteiskunnallisia asioita ihmettelevien blogien määrä on auttamattomassa laskussa. Näissä blogeissa tapahtuu aktivoituminen luontaisesti aina vaalikauden alla, mutta mielestäni surullista on se ettei yhteiskuntaamme ohjaavia päätöksiä vaaleissa tehdä.
Yhteiskuntamme on siirtymässä homogeenisen tiedon yhteiskunnaksi. Heterogeninen keskustelu pyritään sivuuttamaan ja hyväksymään vain yksi totuus. Tähän kehitykseen on omalta osaltaan vaikuttanut valtavasti "rynnäkkö uutisointi". Otsikoita tehtiin aikoinaan tietoisen provokatiivisiksi, keskustelua käynnisteleviksi. Uutisen otsikointi oli tarkoitettu lukijan mielenkiinnon herättämiseen, ja tavoitteena sillä oli saada lukija lukemaan juttu ja perehtymään aiheeseen paremmin. Nyt, "rynnäkkö uutisoinnin" aikana tavoitteet eivät ole enää samat. Uutinen tulee kertoa otsikossa. Lukijaa ei ole tarpeen haastaa lukemaan ensimmäistä kappaletta pidemmälle.
Se mihin tällainen toiminta lopulta johtaa on mielestäni hälyttävää. Toiminnassa keskustellaan uuden normin luomisesta. Otsikkouutisoinnista on tulossa kovaa vauhtia uusi "normaali". Yhteen kappaleeseen, yhteen Twiittiin tai vilkaisulla havaittavaan Facebook uutiseen ei mahdu montaa mielipidettä tai katsantokantaa. Tämän muodostuessa normiksi ei ihminen enää odota uutiselta mitään muuta kuin valmiiksi pureskeltuja mielipiteitä ja napakoita otsikoita. Miksi turhaan perehtyä uutiseen sen tarkemmin uuden otsikon jo työntäessä vielä räväkempää tietoa tuulilasiimme?
Tämä johtaa väkisin perspektiivin kapenemiseen ja tiedon yksipuolistumiseen.
Itse olen löytänyt blogistanian rivit hieman alle 10 vuotta takaperin ja itseäni on täällä kiinnostanut mielipiteiden kirjo. Ja ennen kaikkea se että blogit luonteeltaan ovat sellaisia että ne haastavat tekijänsä perustelemaan kantaansa, ja tuomaan omaa ajatusmalliaan esille. Aktiivisimmin seuraamikseni blogeiksi ovat nopeasti muodostuneet sellaiset blogistit jotka eivät väitä tietävänsä Yhtä Totuutta, vaan suostuvat tarkastelemaan asioita suuremmassa mittakaavassa, toki yleensä avoimesti haastaen yleistä mielipidettä tai julkisesti esitettyä mielipidettä, mutta tehden sen perustellusti.
Olen päättänyt palata blogistanian rintamaan tukemaan kuolon korahduksiaan yskivää vaihtoehtomediaa, sillä vaikka kuinka pieni ääni, on näiden peräkammareiden perältä kaikuva ääni kuitenki sanottu ja myös vastapuolen katsantokantaan perehdytty.
Voi olla että taistelu vapaan tiedon levittämisen puolesta on jo hävitty.
Blogit, siis kirjoitetut sellaiset, ovat kuolemassa kuten printtimediakin.
Toki tällä rintamalla käydään jatkuvaa uudistumistyöskentelyä ja asemasodankäyntiä, mutta julkinen mielenkiinto on kovasti hiipumassa. Nyt uusien nopeiden tiedonjakokeinojen käyttäminen on paljon suositumpaa, Twitter ja Facebook etunenässä pyrkivät ajamaan maailmalle nopean, yksiselitteisen ja kapea-alaisen tiedon laajaa levitystä. Blogirintamalle mahtuu monen laista, miljoonia erilaisia blogeja, mutta aktiivisten yhteiskunnallisia asioita ihmettelevien blogien määrä on auttamattomassa laskussa. Näissä blogeissa tapahtuu aktivoituminen luontaisesti aina vaalikauden alla, mutta mielestäni surullista on se ettei yhteiskuntaamme ohjaavia päätöksiä vaaleissa tehdä.
Yhteiskuntamme on siirtymässä homogeenisen tiedon yhteiskunnaksi. Heterogeninen keskustelu pyritään sivuuttamaan ja hyväksymään vain yksi totuus. Tähän kehitykseen on omalta osaltaan vaikuttanut valtavasti "rynnäkkö uutisointi". Otsikoita tehtiin aikoinaan tietoisen provokatiivisiksi, keskustelua käynnisteleviksi. Uutisen otsikointi oli tarkoitettu lukijan mielenkiinnon herättämiseen, ja tavoitteena sillä oli saada lukija lukemaan juttu ja perehtymään aiheeseen paremmin. Nyt, "rynnäkkö uutisoinnin" aikana tavoitteet eivät ole enää samat. Uutinen tulee kertoa otsikossa. Lukijaa ei ole tarpeen haastaa lukemaan ensimmäistä kappaletta pidemmälle.
Se mihin tällainen toiminta lopulta johtaa on mielestäni hälyttävää. Toiminnassa keskustellaan uuden normin luomisesta. Otsikkouutisoinnista on tulossa kovaa vauhtia uusi "normaali". Yhteen kappaleeseen, yhteen Twiittiin tai vilkaisulla havaittavaan Facebook uutiseen ei mahdu montaa mielipidettä tai katsantokantaa. Tämän muodostuessa normiksi ei ihminen enää odota uutiselta mitään muuta kuin valmiiksi pureskeltuja mielipiteitä ja napakoita otsikoita. Miksi turhaan perehtyä uutiseen sen tarkemmin uuden otsikon jo työntäessä vielä räväkempää tietoa tuulilasiimme?
Tämä johtaa väkisin perspektiivin kapenemiseen ja tiedon yksipuolistumiseen.
Itse olen löytänyt blogistanian rivit hieman alle 10 vuotta takaperin ja itseäni on täällä kiinnostanut mielipiteiden kirjo. Ja ennen kaikkea se että blogit luonteeltaan ovat sellaisia että ne haastavat tekijänsä perustelemaan kantaansa, ja tuomaan omaa ajatusmalliaan esille. Aktiivisimmin seuraamikseni blogeiksi ovat nopeasti muodostuneet sellaiset blogistit jotka eivät väitä tietävänsä Yhtä Totuutta, vaan suostuvat tarkastelemaan asioita suuremmassa mittakaavassa, toki yleensä avoimesti haastaen yleistä mielipidettä tai julkisesti esitettyä mielipidettä, mutta tehden sen perustellusti.
Olen päättänyt palata blogistanian rintamaan tukemaan kuolon korahduksiaan yskivää vaihtoehtomediaa, sillä vaikka kuinka pieni ääni, on näiden peräkammareiden perältä kaikuva ääni kuitenki sanottu ja myös vastapuolen katsantokantaan perehdytty.
Voi olla että taistelu vapaan tiedon levittämisen puolesta on jo hävitty.
tiistai 25. elokuuta 2015
Suomalainen = Häpeä
Olen jo pitkään ihmetellyt sitä kuinka suomalaisen kultturin, kansanperinteen ja identiteetin tuhoamisesta on tehty jo ihan julkisesti hyväksyttävä prosessi. Varsinaisen innostuksen juttuuni poimin tästä blogikirjoituksesta.
Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä että tässä ollaan laajassa mittakaavassa tuuottamassa länsimaisen sivistysvaltion sukeltamista. Kuitenkin olen ihmetellyt seuraavaa asiaa jo hyvin, hyvin pitkään: Miksi suomalaisen identiteetin puolustamisesta on annettu tulla kriminalisoitu toimi?
Lähtökohtaisesti tämä jaksaa ihmetyttää kun tutkii maailman ja kansallisen politiikan sekä multikultturismin suhteita vaikkapa -90 luvulla ja tätä edeltäen. Tällöin mm. Ranska, Venäjä ja Italia ainakin suorittivat varsin "lokeroivaa" kansallispolitiikkaa suhteessa ulkomaihin. Näissä maissa ulkopuolelta tulevien virikkeiden tarjonta oli hyvin seulottua. Kulutushyödykkeisiin tuli olla merkittynä kyseisen maan kielellä kaikki tarvittavat tiedot, muuta kieltä ei ollut. Maininta alkuperäismaasta sai tietenkin olla, mutta siihen se jäikin. Tässä kielen ja kulttuurin suojaamisessa mentiin niin pitkälle että kaikki tv-ohjelmat dubattiin. Ei siksi että ihmiset eivät olisi osanneet lukea vaan siksi että sillä "suojeltiin äidinkielellistä puhtautta". Kulttuurilliset vaikutukset tarkasteltiin aina kohdemaan tarpeiden ja oman kulttuuriperimän kautta.
Mielestäni hyvänä esimerkkinä näyttäytyy juurikin Ranska. Koemme usein samanhenkisyyttä ranskalaisten kanssa sillä olemme kansakuntana kokeneet saman, molemmat ovat olleet ylivoimaisen vastustajan ikeen alla ja molemmat ovat selvinneet tästä. Kuitenkin merkittävää mielestäni on se mitä tapahtui vuosikymmeniä tämän jälkeen. Edelleenkin kun törmää ranskalaiseen ihmiseen ja puheeksi tulee hänen kansallisuutensa, niin sillä hetkellä puheen taustalle nousee sinivalkoiset röyhelöt, kultaiset kokardit ja ylpeys. Tämän jälkeen kuuluu "Olen ranskalainen"
Suomalaiset ovat nuijittu olemaan omasta olemassaolostaan pahoillaan, ja nuijiminen jatkuu edelleen. Jotenkin se että Suomi ryhtyisi aktiivisesti suojelemaan suvereeniuttaan itsenäisenä valtiona, kuulostaa heti sulkeutuneisuudelta ja vähintään tuomittavalta. Päätöksien ja toimintojen perustemista "suomalaiseen perinteeseen" katsotaan lähtökohtaisesti vinoon.
Suomalaisen tulisi olla globaali, maailmankansalainen, hyväksyvä, tuomitsematon ja ymmärtää olevansa vain mitättömän pieni tekijä asioiden suuressa mittakaavassa.
Kuitenkin vastavirtaan uiden liitän tähän muistutuksen sanana siitä mitä koen että nimenomaisesti Suomen ansiolistalle osuvan:
Olemme olleet turkistuotannon teollisuusmahti euroopassa.
Olemme selvinneet Ruotsin vallan alla.
Ruotsin suurvallan perusta, kevyt ratsuväki oli suomalainen.
Olemme selviytyneet Venäjän vallan alla.
Molempien valtakausien aikana olemme säilyttäneet oman kielemme.
Venäjän vallan aikaisen kulttuurin ja kielen puhdistuskamppanjasta huolimatta säilytimme omamme.
Olemme selviytyneet taistelusta ylivoimaista vihollista vastaan huonoilla varusteilla ja heikolla huoltoketjulla.
Omaamme valtavan määrän suomalaista perinnettä.
Omaamme oman kansalliseepoksen.
Olemme kriisi toisensa jälkeen nousseet.
Olemme kyenneet sopeutumaan, lähtemään toisten valtioiden alueelle töihin ja palanneet taas jälleenrakentamaan kotimaatamme.
Olemme teollistuneet tehokkaimmin modernin maailman aikaan, ja nousseet agraarivaltiosta hyvinvointivaltioksi sadassa vuodessa.
Olemme oppineet tulemaan toimeen, ja loistamaan sillä mitä meillä on.
Olemme edenneet maailmanpolitiikassa lilliputtivaltiosta näkyväksi toimijaksi.
Olemme oppineet selviytymään suomalaisina.
Joudun tätä lukiessa muistuttamaan kyllä itselleni, minun tulisi hävetä, olenhan minä suomalainen varautunut tuppisuinen jäärä.
Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä että tässä ollaan laajassa mittakaavassa tuuottamassa länsimaisen sivistysvaltion sukeltamista. Kuitenkin olen ihmetellyt seuraavaa asiaa jo hyvin, hyvin pitkään: Miksi suomalaisen identiteetin puolustamisesta on annettu tulla kriminalisoitu toimi?
Lähtökohtaisesti tämä jaksaa ihmetyttää kun tutkii maailman ja kansallisen politiikan sekä multikultturismin suhteita vaikkapa -90 luvulla ja tätä edeltäen. Tällöin mm. Ranska, Venäjä ja Italia ainakin suorittivat varsin "lokeroivaa" kansallispolitiikkaa suhteessa ulkomaihin. Näissä maissa ulkopuolelta tulevien virikkeiden tarjonta oli hyvin seulottua. Kulutushyödykkeisiin tuli olla merkittynä kyseisen maan kielellä kaikki tarvittavat tiedot, muuta kieltä ei ollut. Maininta alkuperäismaasta sai tietenkin olla, mutta siihen se jäikin. Tässä kielen ja kulttuurin suojaamisessa mentiin niin pitkälle että kaikki tv-ohjelmat dubattiin. Ei siksi että ihmiset eivät olisi osanneet lukea vaan siksi että sillä "suojeltiin äidinkielellistä puhtautta". Kulttuurilliset vaikutukset tarkasteltiin aina kohdemaan tarpeiden ja oman kulttuuriperimän kautta.
Mielestäni hyvänä esimerkkinä näyttäytyy juurikin Ranska. Koemme usein samanhenkisyyttä ranskalaisten kanssa sillä olemme kansakuntana kokeneet saman, molemmat ovat olleet ylivoimaisen vastustajan ikeen alla ja molemmat ovat selvinneet tästä. Kuitenkin merkittävää mielestäni on se mitä tapahtui vuosikymmeniä tämän jälkeen. Edelleenkin kun törmää ranskalaiseen ihmiseen ja puheeksi tulee hänen kansallisuutensa, niin sillä hetkellä puheen taustalle nousee sinivalkoiset röyhelöt, kultaiset kokardit ja ylpeys. Tämän jälkeen kuuluu "Olen ranskalainen"
Suomalaiset ovat nuijittu olemaan omasta olemassaolostaan pahoillaan, ja nuijiminen jatkuu edelleen. Jotenkin se että Suomi ryhtyisi aktiivisesti suojelemaan suvereeniuttaan itsenäisenä valtiona, kuulostaa heti sulkeutuneisuudelta ja vähintään tuomittavalta. Päätöksien ja toimintojen perustemista "suomalaiseen perinteeseen" katsotaan lähtökohtaisesti vinoon.
Suomalaisen tulisi olla globaali, maailmankansalainen, hyväksyvä, tuomitsematon ja ymmärtää olevansa vain mitättömän pieni tekijä asioiden suuressa mittakaavassa.
Kuitenkin vastavirtaan uiden liitän tähän muistutuksen sanana siitä mitä koen että nimenomaisesti Suomen ansiolistalle osuvan:
Olemme olleet turkistuotannon teollisuusmahti euroopassa.
Olemme selvinneet Ruotsin vallan alla.
Ruotsin suurvallan perusta, kevyt ratsuväki oli suomalainen.
Olemme selviytyneet Venäjän vallan alla.
Molempien valtakausien aikana olemme säilyttäneet oman kielemme.
Venäjän vallan aikaisen kulttuurin ja kielen puhdistuskamppanjasta huolimatta säilytimme omamme.
Olemme selviytyneet taistelusta ylivoimaista vihollista vastaan huonoilla varusteilla ja heikolla huoltoketjulla.
Omaamme valtavan määrän suomalaista perinnettä.
Omaamme oman kansalliseepoksen.
Olemme kriisi toisensa jälkeen nousseet.
Olemme kyenneet sopeutumaan, lähtemään toisten valtioiden alueelle töihin ja palanneet taas jälleenrakentamaan kotimaatamme.
Olemme teollistuneet tehokkaimmin modernin maailman aikaan, ja nousseet agraarivaltiosta hyvinvointivaltioksi sadassa vuodessa.
Olemme oppineet tulemaan toimeen, ja loistamaan sillä mitä meillä on.
Olemme edenneet maailmanpolitiikassa lilliputtivaltiosta näkyväksi toimijaksi.
Olemme oppineet selviytymään suomalaisina.
Joudun tätä lukiessa muistuttamaan kyllä itselleni, minun tulisi hävetä, olenhan minä suomalainen varautunut tuppisuinen jäärä.
perjantai 21. elokuuta 2015
Valikoiva totuus, todisteluista huolimatta.
Huomioni kiinnittyi seuraavaan juttuun.
Jutussa käsitellään mielestäni virkistävän objektiivisesti todellisuuden määräytymisen käsitettä ja sitä miksi toisten tuottama todellisuus näyttäytyy meille ajoittain hyvinkin kummallisena.
Mielestäni tällainen asioiden, ajatusten ja toimintamallien aktiivinen kyseenalaistaminen tulisi olla osa jokapäiväistä toimintaamme, mutta tietyissä yhteyksissä olen havainnut tämän puutteen joko vaadittavaksi ominaisuudeksi tai kiireellä hankittavaksi taidoksi. Nämä yhteydet ovat politiikka ja media.
Maahanmuuttopolitiikkamme on hyvä esimerkki siitä kuinka yritetään väkisin pitää kiinni ideologiasta joka ei toimi, joka on todistettu ettei se toimi, ja johon uppoaa tuhoton määrä rahaa. Tätä vääristynyttä todellisuutta, jossa maahanmuuttopolitiikka siis tuottaa hyviä lopputuloksia, pitävät yllä kaikkein äänekkäimmät poliitikot, ne joiden nimi ilmestyy lehteen joka kerta kun syntyy kohahduttava aihe, joka jollain tapaa saadaan käännettyä liittyväksi aiheeseen. Luonnollisesti kovaääniseen julistamiseen osallistuu myös media. Tätä julistusten, paheksunnan ja määrittelyn piirileikkiä on jatkettu jo niin pitkään että useampi poliitikko ja median edustajien sukupolvi on vaihtunut välissä ja toiminnasta on tullut jo arvo sinänsä. Tämän tuotetun todellisuuden haastaminen, vaikka faktuaalilla tiedollakin on saanut lähes uskonnon omaisia piirteitä.
Oikean määrittelevät Todellisen Tietoisuuden omaavat Viranhaltijat, ja media toimii heidän äänitorvenaan sekä henkivartioinaan.
Edelleenkään en omaa utopiaa siitä etteikö edustajistossamme olisi älykkäitä ihmisiä, mutta älykkyys ja kyky toimia eivät usein osu yksiin. Suurin osa edustajistomme ajamista päätöksistä, toiminnoista ja uudistuksista ovat prosesseja jotka on käynnistetty kauan aiemmin, ja mahdollisesti jossain hyvin kaukana. Kuitenkin tämä luo tilanteen jossa nykyisten poliitikkojen on vain taivuttava ja toteltava aikaisemmin tehtyjä päätöksiä, koska koneiston seisauttaminen tarkoittaisi sitä että jouduttaisiin myöntämään toiminnan toimimattomuus, sen ylläpitoon käytettyjen perustelujen valheellisuus ja ne kaikki ristiriidat joita toiminnan ylläpitäminen ja puolustaminen ovat luoneet.
Media on perinteisesti ollut objektiivinen tarkkailija, mutta viimeisen vuosikymmenten aikana mediasta on kehittynyt täysin itsenäinen toimija, vailla valvontaa tahi ohjenuoria. On olemassa ohjeistus "hyvästä journalismista", mutta tämä määritelmä on jäänyt ajan jalkoihin. Sitä luodessa ei mietitty sitä että median edustajatikin pystyisivät valitsemaan totuuden ja etsimään sille perusteluja. Aikoinaan ei uskottu tilanteeseen jossa yksittäinen reportteri pystyisi julkaisemaan käytännössä mitä tahansa. Aikoinaan jokainen juttu tarkastettiin vähintään kahteen kertaan ennen painamista useammasta näkökulmasta. Nopean tiedon aikakautena median edustajatkin siis valitsevat totuutensa ja tekevät töitään tämän perusteella.
Tämä nostaakin pelottavia ajatuksia tajunnan laitamille: Mikäli edustajistomme todellisuus on eriävä meidän todellisuutemme kanssa niin mitä he saattavat tehdä? Ja mikäli median edustajisto valitsee totuuden mistä uutiset tehdään niin mihin katoaa yksilöllinen valinnanvapaus? Mitä tapahtuu tavallisen kansalaisen oikeudelle valita oma totuutensa?
Jutussa käsitellään mielestäni virkistävän objektiivisesti todellisuuden määräytymisen käsitettä ja sitä miksi toisten tuottama todellisuus näyttäytyy meille ajoittain hyvinkin kummallisena.
Mielestäni tällainen asioiden, ajatusten ja toimintamallien aktiivinen kyseenalaistaminen tulisi olla osa jokapäiväistä toimintaamme, mutta tietyissä yhteyksissä olen havainnut tämän puutteen joko vaadittavaksi ominaisuudeksi tai kiireellä hankittavaksi taidoksi. Nämä yhteydet ovat politiikka ja media.
Maahanmuuttopolitiikkamme on hyvä esimerkki siitä kuinka yritetään väkisin pitää kiinni ideologiasta joka ei toimi, joka on todistettu ettei se toimi, ja johon uppoaa tuhoton määrä rahaa. Tätä vääristynyttä todellisuutta, jossa maahanmuuttopolitiikka siis tuottaa hyviä lopputuloksia, pitävät yllä kaikkein äänekkäimmät poliitikot, ne joiden nimi ilmestyy lehteen joka kerta kun syntyy kohahduttava aihe, joka jollain tapaa saadaan käännettyä liittyväksi aiheeseen. Luonnollisesti kovaääniseen julistamiseen osallistuu myös media. Tätä julistusten, paheksunnan ja määrittelyn piirileikkiä on jatkettu jo niin pitkään että useampi poliitikko ja median edustajien sukupolvi on vaihtunut välissä ja toiminnasta on tullut jo arvo sinänsä. Tämän tuotetun todellisuuden haastaminen, vaikka faktuaalilla tiedollakin on saanut lähes uskonnon omaisia piirteitä.
Oikean määrittelevät Todellisen Tietoisuuden omaavat Viranhaltijat, ja media toimii heidän äänitorvenaan sekä henkivartioinaan.
Edelleenkään en omaa utopiaa siitä etteikö edustajistossamme olisi älykkäitä ihmisiä, mutta älykkyys ja kyky toimia eivät usein osu yksiin. Suurin osa edustajistomme ajamista päätöksistä, toiminnoista ja uudistuksista ovat prosesseja jotka on käynnistetty kauan aiemmin, ja mahdollisesti jossain hyvin kaukana. Kuitenkin tämä luo tilanteen jossa nykyisten poliitikkojen on vain taivuttava ja toteltava aikaisemmin tehtyjä päätöksiä, koska koneiston seisauttaminen tarkoittaisi sitä että jouduttaisiin myöntämään toiminnan toimimattomuus, sen ylläpitoon käytettyjen perustelujen valheellisuus ja ne kaikki ristiriidat joita toiminnan ylläpitäminen ja puolustaminen ovat luoneet.
Media on perinteisesti ollut objektiivinen tarkkailija, mutta viimeisen vuosikymmenten aikana mediasta on kehittynyt täysin itsenäinen toimija, vailla valvontaa tahi ohjenuoria. On olemassa ohjeistus "hyvästä journalismista", mutta tämä määritelmä on jäänyt ajan jalkoihin. Sitä luodessa ei mietitty sitä että median edustajatikin pystyisivät valitsemaan totuuden ja etsimään sille perusteluja. Aikoinaan ei uskottu tilanteeseen jossa yksittäinen reportteri pystyisi julkaisemaan käytännössä mitä tahansa. Aikoinaan jokainen juttu tarkastettiin vähintään kahteen kertaan ennen painamista useammasta näkökulmasta. Nopean tiedon aikakautena median edustajatkin siis valitsevat totuutensa ja tekevät töitään tämän perusteella.
Tämä nostaakin pelottavia ajatuksia tajunnan laitamille: Mikäli edustajistomme todellisuus on eriävä meidän todellisuutemme kanssa niin mitä he saattavat tehdä? Ja mikäli median edustajisto valitsee totuuden mistä uutiset tehdään niin mihin katoaa yksilöllinen valinnanvapaus? Mitä tapahtuu tavallisen kansalaisen oikeudelle valita oma totuutensa?
perjantai 14. elokuuta 2015
Veroja, kenen selkänahasta?
Olen kovasti yrittänyt pitää nokkaani erossa veroaiheista, ei siksi että ne varsin tasapuolisesti tai kovinkaan hyvin menisivät, vaan jokaisessa uudessa verouudistuksessa tuntuu maksaja löytyvän tietystä suunnasta.
Verouudistuksia mietittäessä tulisi mielestäni ottaa laajemmassa mittakaavassa huomioon maakunnallisten ja asuinpaikan mukaan määriteltävien verohaittojen syntyminen.
Mielenkiintoista näkökulmaa antaa mm. seuraava juttu jonka mukaan tässähän pitäisi suurimman osan palkansaajista ruveta saamaan näppiin enemmän rahaa kuin aikaisemmin. Tämähän on vallan miellyttävä ajatus siitä että näin rahaa siis jää enemmän kiertoon ja tämä tarkoittaa hyvää myös kansantaloudelle kokonaisuudessaan, luoden uusia työpaikkoja ja tarjoten mahdollisuutta nykyisille yrityksille menestyä.
Niin siis tältä se saadaan kuulostamaan.
Voihan se toki ollakin että se jossakin todella toteutuu noin, mutta tarkastellaanpas sitä todellisuutta että ketkä taasen hyötyvät näistäkin verouudistuksista.
Perustan juttuni näihin perusteisiin.
Aikaisemman linkin perusteella ostovoima nousee verotuksen helpottuessa pieni ja keskituloisilla. Mutta kokonaisuudessaan laskettavan verotustaakan määrä ei helpota ainakaan pieni ja keskituloisilla.
Asuntolainojen korkovähennystä pienennetään jatkuvasti, tarkoituksena onkin lakkauttaa se lopulta kokonaan.
Kiinteistöveron ylä- ja alarajoja korotetaan, joka aiheuttaa lisäkustannuksia asunnonomistajille.
Ajoneuvoveroa ja autoveroa kiristetään, joka aiheuttaa lisäkustannuksia julkisen liikenteen ulkopuoliselle kansanosalle.
Lämmityspolttonesteiden verotusta kiristetään, joka aiheuttaa lisäkustannuksia näiden kuluttajille, eli yrityksille, ja asunnonomistajille.
Tupakkaveroa korotetaan niin että jokaisen tupakka-askin hinta nousee keskimäärin 2 euroa.
Myöntää täytyy että tuota listaa tarkastellessa alkaa pikkuhiljaa veri kiertämään taas väärään suuntaan.
Niin kuin aikaisemmissakin verotuspäätöksissä, niin myös tässä kajotaan omistamisen demonisoitavaan ominaisuuteen. Aikaisemmin on keksitty uusi vero, metsävero, aikaisemmin on nostettu kiinteistöveroa, aikaisemmin on pienennetty kilometrivähennystä, aikaisemmin on korotettu perusveroa "syrjäseutuperustein" - palveluiden järjestäminen sinne perusteltiin kalliimmaksi, aikaisemmin on nostettu autoveroa, polttonesteveroa ja jätemaksuja. Aikaisemmin on myös luotu jätevesiasetus joka aiheutti kymmenien tuhansien eurojen laskuja omakotitalo-omistajille.
Toki täytyy verouudistuksesta myös tonkia hyviä asioita esiin:
Kotitalousvähennyksen korottaminen ja ikääntyneiden hoitopalveluiden sisällyttäminen tähän on aidosti positiivinen asia, tällaista uudistusta, jossa etuutta lisättäisiin ei ole tehty todella pitkään aikaan.
Yritysverotuksessa otetaan käyttöön yrittäjävähennys, tämä tuo vihdoin pientä liennytystä siihen suuntaan että yrittäminen saattaa silti joskus olla kannattavaa maassamme.
Perintöverotusta lievennetään, tämä on jo kauan ollut tuloillaan, ei siksi että siihen olisi jokin taho ollut asia ajamassa vaan siksi että koko vero on yksinkertaisesti mielestäni älytön. Verossa koko elämänsä omaisuuden hankkimiseen käyttänyt ihminen on maksanut verot kaikesta jolla on omaisuutensa hankkinut, sitten ihminen joka perii hänet maksaa kaikesta tuosta verovelattomaksi hankitusta omaisuudesta vielä verot, todennäköisesti lainalla, jonka hän maksaa työllään josta hän maksaa taas verot.
Kuka tästäkin verouudistuksesta aidosti taas hyötyy?
Väittäisin että eniten hyötyy sellainen yksilö jolla ei ole asuntolainaa, joka asuu kaukolämpöalueella, joka ei omista omaa asuntoaan ja jolla ei ole omaa autoa.
Mitä jää häviäjien puolelle?
Omakotitalon omaava, haja-asutusalueella asuva työssäkäyvä ihminen joka tarvitsee autoa päivittäiseen liikkumiseen.
Ja kun tuijottaa, edes hetken Suomen karttaa niin hiipii mieleen nopeasti epäilys siitä että kenen intressejä tällaisilla päätöksillä oikeasti ajetaan?
Verouudistuksia mietittäessä tulisi mielestäni ottaa laajemmassa mittakaavassa huomioon maakunnallisten ja asuinpaikan mukaan määriteltävien verohaittojen syntyminen.
Mielenkiintoista näkökulmaa antaa mm. seuraava juttu jonka mukaan tässähän pitäisi suurimman osan palkansaajista ruveta saamaan näppiin enemmän rahaa kuin aikaisemmin. Tämähän on vallan miellyttävä ajatus siitä että näin rahaa siis jää enemmän kiertoon ja tämä tarkoittaa hyvää myös kansantaloudelle kokonaisuudessaan, luoden uusia työpaikkoja ja tarjoten mahdollisuutta nykyisille yrityksille menestyä.
Niin siis tältä se saadaan kuulostamaan.
Voihan se toki ollakin että se jossakin todella toteutuu noin, mutta tarkastellaanpas sitä todellisuutta että ketkä taasen hyötyvät näistäkin verouudistuksista.
Perustan juttuni näihin perusteisiin.
Aikaisemman linkin perusteella ostovoima nousee verotuksen helpottuessa pieni ja keskituloisilla. Mutta kokonaisuudessaan laskettavan verotustaakan määrä ei helpota ainakaan pieni ja keskituloisilla.
Asuntolainojen korkovähennystä pienennetään jatkuvasti, tarkoituksena onkin lakkauttaa se lopulta kokonaan.
Kiinteistöveron ylä- ja alarajoja korotetaan, joka aiheuttaa lisäkustannuksia asunnonomistajille.
Ajoneuvoveroa ja autoveroa kiristetään, joka aiheuttaa lisäkustannuksia julkisen liikenteen ulkopuoliselle kansanosalle.
Lämmityspolttonesteiden verotusta kiristetään, joka aiheuttaa lisäkustannuksia näiden kuluttajille, eli yrityksille, ja asunnonomistajille.
Tupakkaveroa korotetaan niin että jokaisen tupakka-askin hinta nousee keskimäärin 2 euroa.
Myöntää täytyy että tuota listaa tarkastellessa alkaa pikkuhiljaa veri kiertämään taas väärään suuntaan.
Niin kuin aikaisemmissakin verotuspäätöksissä, niin myös tässä kajotaan omistamisen demonisoitavaan ominaisuuteen. Aikaisemmin on keksitty uusi vero, metsävero, aikaisemmin on nostettu kiinteistöveroa, aikaisemmin on pienennetty kilometrivähennystä, aikaisemmin on korotettu perusveroa "syrjäseutuperustein" - palveluiden järjestäminen sinne perusteltiin kalliimmaksi, aikaisemmin on nostettu autoveroa, polttonesteveroa ja jätemaksuja. Aikaisemmin on myös luotu jätevesiasetus joka aiheutti kymmenien tuhansien eurojen laskuja omakotitalo-omistajille.
Toki täytyy verouudistuksesta myös tonkia hyviä asioita esiin:
Kotitalousvähennyksen korottaminen ja ikääntyneiden hoitopalveluiden sisällyttäminen tähän on aidosti positiivinen asia, tällaista uudistusta, jossa etuutta lisättäisiin ei ole tehty todella pitkään aikaan.
Yritysverotuksessa otetaan käyttöön yrittäjävähennys, tämä tuo vihdoin pientä liennytystä siihen suuntaan että yrittäminen saattaa silti joskus olla kannattavaa maassamme.
Perintöverotusta lievennetään, tämä on jo kauan ollut tuloillaan, ei siksi että siihen olisi jokin taho ollut asia ajamassa vaan siksi että koko vero on yksinkertaisesti mielestäni älytön. Verossa koko elämänsä omaisuuden hankkimiseen käyttänyt ihminen on maksanut verot kaikesta jolla on omaisuutensa hankkinut, sitten ihminen joka perii hänet maksaa kaikesta tuosta verovelattomaksi hankitusta omaisuudesta vielä verot, todennäköisesti lainalla, jonka hän maksaa työllään josta hän maksaa taas verot.
Kuka tästäkin verouudistuksesta aidosti taas hyötyy?
Väittäisin että eniten hyötyy sellainen yksilö jolla ei ole asuntolainaa, joka asuu kaukolämpöalueella, joka ei omista omaa asuntoaan ja jolla ei ole omaa autoa.
Mitä jää häviäjien puolelle?
Omakotitalon omaava, haja-asutusalueella asuva työssäkäyvä ihminen joka tarvitsee autoa päivittäiseen liikkumiseen.
Ja kun tuijottaa, edes hetken Suomen karttaa niin hiipii mieleen nopeasti epäilys siitä että kenen intressejä tällaisilla päätöksillä oikeasti ajetaan?
keskiviikko 12. elokuuta 2015
Julkinen junttilauma
Perussuomalaiset ovat hiipineet viimeisen vuosikymmenen aikana maamme poliittiselle temmellyskentälle, varkain, salakavalasti ja kumartamatta Kolmelle Suurelle. Tämä on aiheuttanut useissa piireissä mielipahaa ja epäilystä siitä että ovatko perussuomalaiset oikeasti tajunneet olevansa lähtökohtaisesti väärässä tuodessaan tarpeetonta valinnan varaa täydelliseen järjestelmään.
Olen seurannut perussuomalaisten nousua maamme politiikkaan ensin huvittuneena. En siis siksi että heidän ajamansa asia olisi väärä, vaan yleisen reaktion puolesta. Perussuomalaisiin suhtauduttiin aluksi kuin kesäkissaan konsanaan, pidettiin sitä söpönä ja hellytävänä yrityksenä, tuoden kuitenkin jatkuvasti esiin sen seikan että kestävähän tällainen järjestely ei ole. Jokin osa minusta oletti että tämä suhtautuminen olisi alkanut lientymään viimeistään viimeisen vaalituloksen myötä. Luulin kansan syyllistämisen väärästä äänestystuloksesta kuivuvan kasaan jo ihan vain oman absurdiutensa takia. Luulin että kansan äänestämään edustajistoon alettaisiin suhtautua pikkuhiljaa sen ansaitsemalla kunnioituksella.
Olin väärässä.
Juttuni perustu seuraavaan uutiseen ja siitä seuranneeseen keskusteluun niin valtamediassa, kuin vapaan kommentoinnin valtaväylillä.
Mielestäni tuossa jutussa, ja sen mukana olevissa linkeissä ja kommenteissa näyttäytyy malliesimerkin kaltaisesti se kuinka perussuomalaisiin tulee yleisesti hyväksyttävän, julkisen mielipiteen mukaisesti suhtautua.
Käydessäni läpi viimeisimpien vuosien uutistarjontaa ja erilaisia julkaisuja, nousee esii eittämättä yksi puolue: perussuomalaiset. Jotenkin mielestäni poliittisessa toiminnassa unohdetaan taas niitä psykologisia lainalaisuuksia, kuten se että joukkotietoisuus, tuomitseminen ja joukkomuisti on lyhyt. Myöskin joukkovastuu, -valta ja -voittamattomuus unohtuvat.
Mitäkö tarkoitan?
Avataanpa hieman:
Kun jollekin ryhmittymälle ihmisiä annetaan aikaisempaa enemmän valtaa ja resursseja kuin aikaisemmin, aiheuttaa tämä väkisin tiettyjen yksilöiden ylilyöntejä, vain siitä syystä että se on nyt mahdollista. Aikaisemmin tällainen toiminta ei ollut ryhmittymän sisällä mahdollista, tai oli ilmenemismuodoltaan niin pientä että se ei ylittänyt uutiskynnystä. Myöskin ryhmittymän vaikutusvallan ja resurssien lisääntyminen aiheuttaa usein sellaisten piirteiden aktivoitumista ryhmittymän sisäisissä yksilöissä jotka eivät aikaisemmin kiinnittäneet huomiota tai määrittäneet toimintaa. Nimenomaisesti nämä seikat yhteenlaskettuna syntyy yksilöllinen illuusio omasta kaikkivoipaisuudesta, ja oikeutuksesta tähän. Ryhmittymän sisäisten yksilöiden suorittamille ylilyönneille tai virheellisille julkilausumille on mielestäni varsin perusteltu selitys. Näin ollen sille että uuden valtaryhmittymän sisältä nousee muutama "mätä omena" läytyy varsin ymmärrettävä psykologinen selitys, sillä sama tapahtumasarja on käyty läpi myös politiikkaamme ohjaavien Kolmen Suuren vakiintumiskehityksessä.
Yksilölliset ylilyönnit ovat aina olleet tosiseikka jolla vihervasemmisto vetoinen lehdistö tuppaa rietastelemaan jatkuvasti, nyt samoihin orgioihin liittyy myös toisten valtaapitävien puolueiden edustajat. Tämä on mielestäni kuitenkin kyseenalaista sillä tutkien kyseisten puolueiden yksilöhistoriaa, kyetään sama ilmiö todentamaan jokaisen puolueen yksilöllisten edustajien kohdalla.
Huomattavaa koko kupletissa mielestäni onkin se että keskustelu alkaa aina puolue-sävytteiseti. Siinä missä kymmenenkin vuotta takaperin pystyttiin otsikoimaan "Paavo Lipponen(SDP)" otsikolla asioita, julkaistaan vastaavia uutisia nyt "Perussuomalaisten kansanedustaja Immonen". Havaintoni nykyisestä mediakäyttäytymisestä ovat seuraavat: 1. Mikäli edustaja kuuluu perussuomalaisten puolueeseen, on tämä lähtökohtaisesti raskauttava tekijä, ja tätä tulee painottaen tuoda esiin keskustelussa. 2. Mikä tahansa käsiteltävä yksilöllinen ylilyönti, uutiskynnyksen ylittävä toiminta tai tapahtuma vaatii julkisen puolueen kannanoton, mikäli kyseessä on perussuomalaisten edustaja.
Se mikä mielestäni tässä toiminnassa on surkuhupaisaa on nimenomaisesti se kollektiivisen omatunnon pinnallisuus ja moralistisen muistin lyhyys. Jokaisella jutulla, ja jokaisella syyllistävällä kommentilla perussuomalaisten suuntaan sementoidaan puolueen nimeä suomalaisten mieliin. Poliittisella temmellyskentällä, sillä mistä syystä nimi on lehdessä ollut ei muutaman kuukauden päästä ole mitään merkitystä. Mielestäni tästä hyvin kertoo poliitikkojemme aikaisemmat töppäilyt. Pitkän linjan poliitikkojen meriittilista on harvoin puhtoinen, monella on jopa tuomioita taustassaa jääviyskysymyksistä, kabinettikaupoista, vaalirahasotkuista, tai henkilökohtaisia tuomioita esim. seksuaalisesta ahdistelusta. Viimeisimpien vaalien yhteydessä mielestäni oli huvittavaa seurata Antti "Kanki" Kaikkosen valinta jatkamaan vielä edsustus toimiaan 2011 siloisten, varsin tuoreiden, töppäilyjensä jälkeen. Hänen vaalikampanjassaan näkyi mielestäni hienosti efekti jota tuotetaan nyt PerusSuomalaisille.
Hän kampanjoi lauseella "Mainettaan parempi" - Tämä luo yksilötasolla mielikuvan automaattisesti pitkäaikaisesta toimijasta, miehestä joka on tehnyt virheitä, mutta voi olla oikeastaan ihan hyvä tyyppi silti. Kollektiivisela tasolla lause käynnistää nimenomaisesti muistijäljen siitä että tämä ihminen on aikaisemminkin ollut otsikoissa.
Tässä toimiikin usein vanha toteamus "Ei sillä väliä mitä kirjoittavat, kunhan nimi on lehdessä"
Se että poliittiseen peliin astuu uusi tekijä aiheuttaa aina turbulenssia, ja nuori valtapuolue saa varmasti riveihinsä muutaman töpeksijän. Tämä on mielestäni hyvin luonnollista, mutta perussuomalaisten kohdalla media on yrittänyt demonisoida koko puolueen varsin aktiivisesti. Olen usein nähnyt ja kuullut julkisessa keskustelussa viitattavan perussuomalaisiin alentavassa sävyssä, viitaten mm. siihen että perussuomalaisten edustajien yleissivistys ei riitä toimintojen hoitamiseen tai heidän lähtökohtainen älykkyys olisi jotenkin pienempää kuin muitten. Usein olen törmännyt rivien välistä luettuun ajatukseen siitä että perussuomalaisten kannatajakunta koostuu lannalta haisevista äo:ltään noin 60 lähentelevistä paikallisen kapakan vanhoista ukoista.
Tämä jokseenkin tietoisesti levitetty antipatia luo hyvin suuren kynnyksen esim. avoimesti tunnustaa puoluekantaansa. Toki suomalainen ihminen on näistä asioista usein muutenkin mielummin suu supussa, mutta olen tavannut monta ihmistä jotka ilmoittavat keskustelussa esim. kannattavansa keskustaa tai kokoomusta, mutta myöhemmin kahdenkeskisessä keskustelussa ilmenee että he äänestävät perussuomalaisia, mutta sen ääneen sanominen leimaa heidät junteiksi.
Perussuomalaisuus on leimattu hävettäväksi ominaisuudeksi. Kuinka maamme kolmanneksi suurimpaan puolueeseen kuuluminen voi olla hävettävää? Kuuluisiko kolmanneksi suurimman puolueen kannattajien hävetä aktiivisesti, kulkea huppu päässä ja kylvää tuhkaa niskaansa? Yleisesti demokraattista järjestelmää tarkasteltaessa puolueet edustavat kansan ääntä, ja näin ollen kolmanneksi suurin osa kansasta on antanut mielipiteensä, ja heidän tulisi hävetä? Kaikkien perussuomalaisten edustajien tulisi hävetä? Erityisesti niiden perussuomalaisten edustajien tulisi hävetä omaa toimintaansa jotka omaavat akateemisen tutkinnon, eivätkä silti ole hyväksyneet oikeaa mielipidettä asioista.
Olen seurannut perussuomalaisten nousua maamme politiikkaan ensin huvittuneena. En siis siksi että heidän ajamansa asia olisi väärä, vaan yleisen reaktion puolesta. Perussuomalaisiin suhtauduttiin aluksi kuin kesäkissaan konsanaan, pidettiin sitä söpönä ja hellytävänä yrityksenä, tuoden kuitenkin jatkuvasti esiin sen seikan että kestävähän tällainen järjestely ei ole. Jokin osa minusta oletti että tämä suhtautuminen olisi alkanut lientymään viimeistään viimeisen vaalituloksen myötä. Luulin kansan syyllistämisen väärästä äänestystuloksesta kuivuvan kasaan jo ihan vain oman absurdiutensa takia. Luulin että kansan äänestämään edustajistoon alettaisiin suhtautua pikkuhiljaa sen ansaitsemalla kunnioituksella.
Olin väärässä.
Juttuni perustu seuraavaan uutiseen ja siitä seuranneeseen keskusteluun niin valtamediassa, kuin vapaan kommentoinnin valtaväylillä.
Mielestäni tuossa jutussa, ja sen mukana olevissa linkeissä ja kommenteissa näyttäytyy malliesimerkin kaltaisesti se kuinka perussuomalaisiin tulee yleisesti hyväksyttävän, julkisen mielipiteen mukaisesti suhtautua.
Käydessäni läpi viimeisimpien vuosien uutistarjontaa ja erilaisia julkaisuja, nousee esii eittämättä yksi puolue: perussuomalaiset. Jotenkin mielestäni poliittisessa toiminnassa unohdetaan taas niitä psykologisia lainalaisuuksia, kuten se että joukkotietoisuus, tuomitseminen ja joukkomuisti on lyhyt. Myöskin joukkovastuu, -valta ja -voittamattomuus unohtuvat.
Mitäkö tarkoitan?
Avataanpa hieman:
Kun jollekin ryhmittymälle ihmisiä annetaan aikaisempaa enemmän valtaa ja resursseja kuin aikaisemmin, aiheuttaa tämä väkisin tiettyjen yksilöiden ylilyöntejä, vain siitä syystä että se on nyt mahdollista. Aikaisemmin tällainen toiminta ei ollut ryhmittymän sisällä mahdollista, tai oli ilmenemismuodoltaan niin pientä että se ei ylittänyt uutiskynnystä. Myöskin ryhmittymän vaikutusvallan ja resurssien lisääntyminen aiheuttaa usein sellaisten piirteiden aktivoitumista ryhmittymän sisäisissä yksilöissä jotka eivät aikaisemmin kiinnittäneet huomiota tai määrittäneet toimintaa. Nimenomaisesti nämä seikat yhteenlaskettuna syntyy yksilöllinen illuusio omasta kaikkivoipaisuudesta, ja oikeutuksesta tähän. Ryhmittymän sisäisten yksilöiden suorittamille ylilyönneille tai virheellisille julkilausumille on mielestäni varsin perusteltu selitys. Näin ollen sille että uuden valtaryhmittymän sisältä nousee muutama "mätä omena" läytyy varsin ymmärrettävä psykologinen selitys, sillä sama tapahtumasarja on käyty läpi myös politiikkaamme ohjaavien Kolmen Suuren vakiintumiskehityksessä.
Yksilölliset ylilyönnit ovat aina olleet tosiseikka jolla vihervasemmisto vetoinen lehdistö tuppaa rietastelemaan jatkuvasti, nyt samoihin orgioihin liittyy myös toisten valtaapitävien puolueiden edustajat. Tämä on mielestäni kuitenkin kyseenalaista sillä tutkien kyseisten puolueiden yksilöhistoriaa, kyetään sama ilmiö todentamaan jokaisen puolueen yksilöllisten edustajien kohdalla.
Huomattavaa koko kupletissa mielestäni onkin se että keskustelu alkaa aina puolue-sävytteiseti. Siinä missä kymmenenkin vuotta takaperin pystyttiin otsikoimaan "Paavo Lipponen(SDP)" otsikolla asioita, julkaistaan vastaavia uutisia nyt "Perussuomalaisten kansanedustaja Immonen". Havaintoni nykyisestä mediakäyttäytymisestä ovat seuraavat: 1. Mikäli edustaja kuuluu perussuomalaisten puolueeseen, on tämä lähtökohtaisesti raskauttava tekijä, ja tätä tulee painottaen tuoda esiin keskustelussa. 2. Mikä tahansa käsiteltävä yksilöllinen ylilyönti, uutiskynnyksen ylittävä toiminta tai tapahtuma vaatii julkisen puolueen kannanoton, mikäli kyseessä on perussuomalaisten edustaja.
Se mikä mielestäni tässä toiminnassa on surkuhupaisaa on nimenomaisesti se kollektiivisen omatunnon pinnallisuus ja moralistisen muistin lyhyys. Jokaisella jutulla, ja jokaisella syyllistävällä kommentilla perussuomalaisten suuntaan sementoidaan puolueen nimeä suomalaisten mieliin. Poliittisella temmellyskentällä, sillä mistä syystä nimi on lehdessä ollut ei muutaman kuukauden päästä ole mitään merkitystä. Mielestäni tästä hyvin kertoo poliitikkojemme aikaisemmat töppäilyt. Pitkän linjan poliitikkojen meriittilista on harvoin puhtoinen, monella on jopa tuomioita taustassaa jääviyskysymyksistä, kabinettikaupoista, vaalirahasotkuista, tai henkilökohtaisia tuomioita esim. seksuaalisesta ahdistelusta. Viimeisimpien vaalien yhteydessä mielestäni oli huvittavaa seurata Antti "Kanki" Kaikkosen valinta jatkamaan vielä edsustus toimiaan 2011 siloisten, varsin tuoreiden, töppäilyjensä jälkeen. Hänen vaalikampanjassaan näkyi mielestäni hienosti efekti jota tuotetaan nyt PerusSuomalaisille.
Hän kampanjoi lauseella "Mainettaan parempi" - Tämä luo yksilötasolla mielikuvan automaattisesti pitkäaikaisesta toimijasta, miehestä joka on tehnyt virheitä, mutta voi olla oikeastaan ihan hyvä tyyppi silti. Kollektiivisela tasolla lause käynnistää nimenomaisesti muistijäljen siitä että tämä ihminen on aikaisemminkin ollut otsikoissa.
Tässä toimiikin usein vanha toteamus "Ei sillä väliä mitä kirjoittavat, kunhan nimi on lehdessä"
Se että poliittiseen peliin astuu uusi tekijä aiheuttaa aina turbulenssia, ja nuori valtapuolue saa varmasti riveihinsä muutaman töpeksijän. Tämä on mielestäni hyvin luonnollista, mutta perussuomalaisten kohdalla media on yrittänyt demonisoida koko puolueen varsin aktiivisesti. Olen usein nähnyt ja kuullut julkisessa keskustelussa viitattavan perussuomalaisiin alentavassa sävyssä, viitaten mm. siihen että perussuomalaisten edustajien yleissivistys ei riitä toimintojen hoitamiseen tai heidän lähtökohtainen älykkyys olisi jotenkin pienempää kuin muitten. Usein olen törmännyt rivien välistä luettuun ajatukseen siitä että perussuomalaisten kannatajakunta koostuu lannalta haisevista äo:ltään noin 60 lähentelevistä paikallisen kapakan vanhoista ukoista.
Tämä jokseenkin tietoisesti levitetty antipatia luo hyvin suuren kynnyksen esim. avoimesti tunnustaa puoluekantaansa. Toki suomalainen ihminen on näistä asioista usein muutenkin mielummin suu supussa, mutta olen tavannut monta ihmistä jotka ilmoittavat keskustelussa esim. kannattavansa keskustaa tai kokoomusta, mutta myöhemmin kahdenkeskisessä keskustelussa ilmenee että he äänestävät perussuomalaisia, mutta sen ääneen sanominen leimaa heidät junteiksi.
Perussuomalaisuus on leimattu hävettäväksi ominaisuudeksi. Kuinka maamme kolmanneksi suurimpaan puolueeseen kuuluminen voi olla hävettävää? Kuuluisiko kolmanneksi suurimman puolueen kannattajien hävetä aktiivisesti, kulkea huppu päässä ja kylvää tuhkaa niskaansa? Yleisesti demokraattista järjestelmää tarkasteltaessa puolueet edustavat kansan ääntä, ja näin ollen kolmanneksi suurin osa kansasta on antanut mielipiteensä, ja heidän tulisi hävetä? Kaikkien perussuomalaisten edustajien tulisi hävetä? Erityisesti niiden perussuomalaisten edustajien tulisi hävetä omaa toimintaansa jotka omaavat akateemisen tutkinnon, eivätkä silti ole hyväksyneet oikeaa mielipidettä asioista.
perjantai 10. heinäkuuta 2015
Poliittista juoksuhiekkaa
Olen huomannut blogini tyrehtyneen aika lailla olemattomiin sen tosiseikan vuoksi että yhteiskuntamme ilmiöiden tarkastelu on alkanut käynnistämään itsessäni hyvin negatiivisia tuntemuksia. Se että valitsee katsella asioita monen erilaisten "silmälasien" läpi aiheuttaa suuria ristiriitoja.
En koe itse kuuluvani mihinkään tiettyyn poliittisen suuntaukseen, vaan omaksun näkökulmia useista eri poliittisista näkökulmista. Olen toiminut niin työnantajan, rengin, yrittäjän ja tavallisen virkaatekevän tyhjäntoimittajan virassa, lisäksi olen ollut sekä "akateemisesti sivistynyt" että tavallinen juntti. Olen ollut menestyjä, väliinputoaja ja häviäjä. Katselen siis maailmaa ylipäätään hyvin monesta näkökulmasta, ja tämä aiheuttaakin usein hyvin suurta turhautumisen tunnetta erilaisia ilmiöitä tutkiessani. Julkista keskustelua seuratessani olen suurella surulla seurannut vastakkanasettelua jo vuodet. Varsinkin printtimedia on tässä kunnostautunut, pyrkien aina löytämään vastakkaisia näkemyksiä ja esittämään ne mahdollisimman kärjistetyssä valossa. Näin ollen se luo lähtökohtaisesti hyvin haasteellisen aloitustilanteen keskusteluille, tai niiden edetessä vaikeuttaa sovun löytymistä. Politiikassa on aina tietyllä tavalla eletty itseään ylläpitävässä järjestelmässä, ja tätä tarkoitustahan ratkaisujen pitkittyminen tukee vahvasti. Kuitenkaan mikäli tilanteita tutkitaan avoimesti ratkaistavan kysymyksen kannalta näyttäytyvät mielipide-erot usein pelkästään nyanssieroina.
Oman värinsä tähän keskusteluun selkeästi tuo aikamme egoistinen luonne, jokaisen joka haluaa olla jotakin tulee olla esillä, näkyä, ja aiheuttaa keskustelua. Journalismin perusluonne on muuttunut, enää painoarvo ei ole mahdollisimman objektiivisesta ja puolueettomassa tiedottamisessa, vaan nykyisin painaa paljon enemmän yksilölliset havainnot ja nopea julkaisutahti. Journalistit joutuvat joko tietoisesti tai tiedostamattaan valitsemaan näkökantansa ja puolustamaan tätä raivokkaasti, ja mitä enemmän näkökulmat aiheuttavat keskustelua, sitä tunnetumpi kirjoittajasta tulee. Tämä osoittautuukin ajallemme hyvin tyypillisenä, enää painoarvo ei olekaan siiä "mitä" päätetään tai tehdään, vaan "miten se kerrotaan" ja "kuka sen kertoo". Olen itse pohtinut tämän ilmiön yhteyttä informaatioyhteiskuntaamme, nykyisin kaikki tieto on saatavissa muutamassa sekunnissa helposti jokaiselle näyttöpäätteelle. Tämä luo tilanteen jossa varsinaisten faktuaalisten tietojen tiedottaminen alkaa olemaan turhaa. Täytyy siis keskittyä siihen millaisia tulkintoja faktoista on kukakin tehnyt ja kuinka joku toinen näihin suhtautuu jotta asiasta saadaan uutista tai julkista keskustelua aikaiseksi.
Juuri tällainen vastakkainasettelu onkin usein täysin tarpeetonta. Mikäli todella pyrittäisiin muutoksiin jotka parantavat jatkossa elinolojamme tahi ratkaisisivat yhteiskunnallisia kysymyksiä, olisi yhtälöstä kyettävä pudottamaan tämä egoismi pois. Sillä "kuka ja "miten" asia esitetään ei kuuluisi optimaalisessa järjestelmässä olla mitään merkitystä. Vielä vähemmän merkitystä sillä tulisi olla että missä esittäjä on töissä tahi minkä puolueen jäsenkirja hänellä on taskussa. Ympäristömme, sekä fyysinen että sosiaalinen, vaikuttaa tulkintoihmme, mielipiteisiimme ja katsomuksiimme perustavanlaatuisesti. On mielestäni absurdia ajatella että elämänsä kehä kolmosen sisäpuolella asunut ihminen käsittäisi mitä haasteita asettaa asuminen taajamassa jonka keskusta koostuu kaupasta, kirkosta ja paikallisesta metallipajasta. Saatikka että pikkuisessa taajamassa asuva ihminen kykenisi kokemuksen tasolla ymmärtämään elämää sellaisena kuin se ruuhkasuomessa näyttäytyy. Selkeänä esimerkkinä tässä toimii yksityisautoilun verottaminen, ruuhkasuomessa yksityisautoilu on lähinnä ongelma ja hidaste, julkiset kuljettavat luotettavasti ja usein nopeammin perille. Kun taas toisissa paikoissa pelkästään kauppaan liikkuminen vaatii oman auton, ja jos sitä julkista liikennettä jäisi odottamaan, niin nälkä tulisi lopulta.
Päätöksiä tehdessä ja julkista keskustelua viritettäessä tulisi tämä seikka mielestäni tiedostaa. Tällä hetkellä julkisesssa sanassa trendinä on julkaista omia mielipiteitään, tuettuna joillakin hatarilla perusteluilla, kuin ne olisivat absoluuttisia totuuksia.
Olen elämäni varrella tullut huomaamaan ettei absoluuttisia totuuksia ole olemassa, mikäli joku tällaisen laskee suustaan vähänkin isommassa ihmismassassa, nousee tätä haastavia henkilöitä ylös vähintään kolme.
Yhteiskunnastamme on kuollut, mikäli sitä koskaan on ollut, avoin asioiden tutkiminen ja ratkaisujen hakeminen. Julkinen keskustelu ei mielestäni tähtää mihinkään muuhun kuin viihdearvoon ja egoistiseen pönkitykseen.
Kun tutkitaan lähiaikojen painaviakin poliittisia päätöksiä, niin havaitaan että niissä vastakkain asetetut mielipiteet ja näkemykset eivät olleet loppujen lopuksi kovinkaan kaukana toisistaan, mutta siltä ne saatiin kuulostamaan. Se että millä tavoin nykyistä talouspoliittista tilannetta ryhdtään ratkaisemaan on mielestäni pakon sanelemana hyvin homogeenista, säästöjä on pakko tehdä, ja elinkeinoelämää on pakko elvyttää. Se että tällaisen tahtotilan saavuttamiseksi tarvittiin talouden pohjan murentuminen ja yleinen talouskriisi on mielestäni hyvin säälittävää. Vertaisin sitä autolla seinäänpäin ajamiseen jonka jälkeen ryhdyttäisiin miettimään öljyjen kausivaihtoväliä.
En koe itse kuuluvani mihinkään tiettyyn poliittisen suuntaukseen, vaan omaksun näkökulmia useista eri poliittisista näkökulmista. Olen toiminut niin työnantajan, rengin, yrittäjän ja tavallisen virkaatekevän tyhjäntoimittajan virassa, lisäksi olen ollut sekä "akateemisesti sivistynyt" että tavallinen juntti. Olen ollut menestyjä, väliinputoaja ja häviäjä. Katselen siis maailmaa ylipäätään hyvin monesta näkökulmasta, ja tämä aiheuttaakin usein hyvin suurta turhautumisen tunnetta erilaisia ilmiöitä tutkiessani. Julkista keskustelua seuratessani olen suurella surulla seurannut vastakkanasettelua jo vuodet. Varsinkin printtimedia on tässä kunnostautunut, pyrkien aina löytämään vastakkaisia näkemyksiä ja esittämään ne mahdollisimman kärjistetyssä valossa. Näin ollen se luo lähtökohtaisesti hyvin haasteellisen aloitustilanteen keskusteluille, tai niiden edetessä vaikeuttaa sovun löytymistä. Politiikassa on aina tietyllä tavalla eletty itseään ylläpitävässä järjestelmässä, ja tätä tarkoitustahan ratkaisujen pitkittyminen tukee vahvasti. Kuitenkaan mikäli tilanteita tutkitaan avoimesti ratkaistavan kysymyksen kannalta näyttäytyvät mielipide-erot usein pelkästään nyanssieroina.
Oman värinsä tähän keskusteluun selkeästi tuo aikamme egoistinen luonne, jokaisen joka haluaa olla jotakin tulee olla esillä, näkyä, ja aiheuttaa keskustelua. Journalismin perusluonne on muuttunut, enää painoarvo ei ole mahdollisimman objektiivisesta ja puolueettomassa tiedottamisessa, vaan nykyisin painaa paljon enemmän yksilölliset havainnot ja nopea julkaisutahti. Journalistit joutuvat joko tietoisesti tai tiedostamattaan valitsemaan näkökantansa ja puolustamaan tätä raivokkaasti, ja mitä enemmän näkökulmat aiheuttavat keskustelua, sitä tunnetumpi kirjoittajasta tulee. Tämä osoittautuukin ajallemme hyvin tyypillisenä, enää painoarvo ei olekaan siiä "mitä" päätetään tai tehdään, vaan "miten se kerrotaan" ja "kuka sen kertoo". Olen itse pohtinut tämän ilmiön yhteyttä informaatioyhteiskuntaamme, nykyisin kaikki tieto on saatavissa muutamassa sekunnissa helposti jokaiselle näyttöpäätteelle. Tämä luo tilanteen jossa varsinaisten faktuaalisten tietojen tiedottaminen alkaa olemaan turhaa. Täytyy siis keskittyä siihen millaisia tulkintoja faktoista on kukakin tehnyt ja kuinka joku toinen näihin suhtautuu jotta asiasta saadaan uutista tai julkista keskustelua aikaiseksi.
Juuri tällainen vastakkainasettelu onkin usein täysin tarpeetonta. Mikäli todella pyrittäisiin muutoksiin jotka parantavat jatkossa elinolojamme tahi ratkaisisivat yhteiskunnallisia kysymyksiä, olisi yhtälöstä kyettävä pudottamaan tämä egoismi pois. Sillä "kuka ja "miten" asia esitetään ei kuuluisi optimaalisessa järjestelmässä olla mitään merkitystä. Vielä vähemmän merkitystä sillä tulisi olla että missä esittäjä on töissä tahi minkä puolueen jäsenkirja hänellä on taskussa. Ympäristömme, sekä fyysinen että sosiaalinen, vaikuttaa tulkintoihmme, mielipiteisiimme ja katsomuksiimme perustavanlaatuisesti. On mielestäni absurdia ajatella että elämänsä kehä kolmosen sisäpuolella asunut ihminen käsittäisi mitä haasteita asettaa asuminen taajamassa jonka keskusta koostuu kaupasta, kirkosta ja paikallisesta metallipajasta. Saatikka että pikkuisessa taajamassa asuva ihminen kykenisi kokemuksen tasolla ymmärtämään elämää sellaisena kuin se ruuhkasuomessa näyttäytyy. Selkeänä esimerkkinä tässä toimii yksityisautoilun verottaminen, ruuhkasuomessa yksityisautoilu on lähinnä ongelma ja hidaste, julkiset kuljettavat luotettavasti ja usein nopeammin perille. Kun taas toisissa paikoissa pelkästään kauppaan liikkuminen vaatii oman auton, ja jos sitä julkista liikennettä jäisi odottamaan, niin nälkä tulisi lopulta.
Päätöksiä tehdessä ja julkista keskustelua viritettäessä tulisi tämä seikka mielestäni tiedostaa. Tällä hetkellä julkisesssa sanassa trendinä on julkaista omia mielipiteitään, tuettuna joillakin hatarilla perusteluilla, kuin ne olisivat absoluuttisia totuuksia.
Olen elämäni varrella tullut huomaamaan ettei absoluuttisia totuuksia ole olemassa, mikäli joku tällaisen laskee suustaan vähänkin isommassa ihmismassassa, nousee tätä haastavia henkilöitä ylös vähintään kolme.
Yhteiskunnastamme on kuollut, mikäli sitä koskaan on ollut, avoin asioiden tutkiminen ja ratkaisujen hakeminen. Julkinen keskustelu ei mielestäni tähtää mihinkään muuhun kuin viihdearvoon ja egoistiseen pönkitykseen.
Kun tutkitaan lähiaikojen painaviakin poliittisia päätöksiä, niin havaitaan että niissä vastakkain asetetut mielipiteet ja näkemykset eivät olleet loppujen lopuksi kovinkaan kaukana toisistaan, mutta siltä ne saatiin kuulostamaan. Se että millä tavoin nykyistä talouspoliittista tilannetta ryhdtään ratkaisemaan on mielestäni pakon sanelemana hyvin homogeenista, säästöjä on pakko tehdä, ja elinkeinoelämää on pakko elvyttää. Se että tällaisen tahtotilan saavuttamiseksi tarvittiin talouden pohjan murentuminen ja yleinen talouskriisi on mielestäni hyvin säälittävää. Vertaisin sitä autolla seinäänpäin ajamiseen jonka jälkeen ryhdyttäisiin miettimään öljyjen kausivaihtoväliä.
keskiviikko 17. kesäkuuta 2015
Tulosvastuullista julkishallintoa
Ajatuksen kirjoitukseeni kirvoitti seuraava juttu.
Olen useissa jutuissani sivunnut julkishallinnon tehottomuuden aihetta ja olen hyväksynyt jo aikaa sitten sen tosiasian ettei mielipiteistäni aina pidetä. En omaa aiheeseen yhtään akateemisesti soveltuvaa loppututkintoa enkä tohtorinarvoa. Tästä syystä on hyvinkin luonnollista ettei kaikki mielipiteeni pidä kattavasti sisällään kaikkia niitä hienouksia joita asioissa tulisi oikeaoppisesti sisältää. Olen oppini noukkinut elämän varrelta, itse opiskelemalla, kokemalla ja näkemällä. Lähtökohtaisesti siis juurikin niin väärällä tavalla kuin nyky-yhteiskunnassa voi tietämystään vain hankkia.
Kuitenkin kulmien kurtistus alkaa kun näkee ihmisen jolla kyseisenlaiset hyveet löytyvät ja joka on terveydenhoito-organisaatiota ollut kehittämässä menestyksekkäästi jo yli 10 vuotta aikaisemmin, toimien ansioituneesti samassa toimessa edelleen, antavan lausunnon joka poikkeaa yleisesti hyväksyttävästä mielipiteestä aikaisemmin valitusta suunnasta, alkaa myrsky jossa kyseenalaistetaan lausunnon antajan pätevyyttä. Ei siis niin että niitä hänen perustelujaan joilla hän on päätynyt tähän valtavirtaa vastustavaan mielipiteeseen vaan hänen pätevyyttään ylipäätää antaa tällainen lausunto.
Jos noilla meriiteillä ei ole oikeutettu antamaan tällaista mielipidettä, vieläpä niin että perustelee sen faktuaalisiin tosiasioihin ja osaa kantansa perustella niin paikallisessa, kuin valtakunnallisessa näkökulmassa niin kulmien ryppy vain syvenee sen ajatuksen edessä että kuka sitten oikeastaan on oikeutettu tällaisia mielipiteitä esittämään?
Olen itsekin törmännyt nimenomaisesti sosiaali- ja terveysalan julkishallinnollisissa yhteyksissä samaan ilmiöön kuin jutussa haastateltu, kovin kyllä kokematon ja alaa tuntematon mielipiteen esittäjä on havainnut. Julkishallinnon alaisessa laitoksessa kun joku ottaa esille termit "tehostaminen" tai "tuotantotehokkuus" nousee välittömästi esiin sellaiset väittämät kuin "ei tehostamisella kuitenkaan mitöön oikeasti saavuteta" "se tulee olemaan vain meidän työajastamme pois" "jukishallinnollisen instanssin tavoitteenakaan ei ole olla tuotantolaitos, siksi tuotantotehokkuudesta ei pitäisi keskustella" "ei ihmisten kanssa tehtävää työtä voi aikatauluttaa eikä tehostaa, ne vaan vievät oman aikansa"
Olen havainnut että tällainen ajattelu on julkishallinnollisissa instansseissa hyvin tiukassa. Ja väitän että suurin osa vastustuksesta lähtee ihan pelkästään oman työpanoksen minimoimisesta. Ei siis siitä että julkishallinnossa olisi töissä jotenkin laiskoja ihmisiä, vaan siksi että kyseinen toimintaympäristö on luotu vastustamaan muutoksia. Nykyisellään jokaisessa julkishallinnollisesssa yksikössä saa olla täysin toisistaan poikkeavat toimintamallit ja työskentelykeinot, kunhan kyseisen yksikön itse ilmoittamiin tavoitteisiin, jotka toki perustuvat valtakunnallisiin suosituksiin, päästään niin kaikki on hyvin. Ei ole tarpeen tehostaa tai kehittää toimintaa joka täyttää sille asetetut tavoitteet.
Olen kirjoittajan kanssa täysin samaa mieltä siitä että uusia ratkaisuja ei tuoteta tuottamalla vanhaan toimintaan enemmän rahaa. Tämä toimintamalli tukee vain nykyisenlaisen toiminnan ylläpitämistä tai laajentamista nykyisessä muodossaan. Julkishallinnollinen toimiala ei ole joutunut koskaan rehellisesti sen tosiasian eteen joka esimerkiksi yksityisellä toimialalla on arkipäivää: sopeudu tai kuole. Kuitenkin julkishallinnollinen toimiala on tullut tässä asiassa tiensä päähän, tai siis ei vielä, mutta 15 vuotta lisää aikaa ja ongelma on todella esissä. Tällä hetkellä järjestelmää yritetään saada kestämään suurten ikäluokkien aiheuttamaa "hoivapainetta" lisäämällä rahoitusta ja seiniä. Lisää virkoja, toimitiloja, laitteita ja yksiköitä. Ongelmaksi tulee se että kun nämä on kerran maksettu, tulee niitä julkisin varoin myös jaksossa ylläpitää. Mikäli julkinen sektori turvotetaan tuottamaan samanlaisia palveluita kuin aikaisemmille sukupolville on kyetty tuottamaan, tukemaan suurten ikäluokkien palvelutarjontaa, niin mitä tapahtuu suurten ikäluokkien poistuessa tästä oravanpyörästä? Silloin on aika loppu. Sitten paikkaillaan vahinkoja joiden ehkäisyyn voitaisiin ryhtyä nyt.
Mielestäni on nurinkurista ajatella sitä että nykyinen järjestelmä ilmoittaa tarvitsevansa jatkuvasti lisää rahaa palveluiden varmistamiseksi ja tätä pyritään paikkaamaan aktiivisesti monella sektorilla pumppaamalla olemassaolevaan järjestelmään lisää rahaa. Minusta tämä kuulostaa siltä kuin vuotavaan veneeseen vaihdettaisiin vain isompi pilssipumppu.
Aidosti kestävät ratkaisut lähtevät rakenteellisista uudistuksista, uusista tavoista tuottaa palveluita ja taata yksilölle paras mahdollinen palvelujen taso.
Eniten tässä yhteydessä huolestuttaa jatkossa tuotettavien terveyspalveluiden taso. Yksityiset toimijat ovat tuoneet Suomeen uusia innovatiivisia palveluita. Yksityiset toimijat ovat perustaneet Suomeen useamman sairaalan mm. taatakseen vakuutuskorvauksia saavien asiakkaiden paluun työelämään julkishallinnollisen koneiston käsittelyä tehokkaammin. Yksityiset toimijat hakevat aktiivisesti vastauksia siihen kuinka tuottaa lakisääteiset palvelut kustannustehokkaasti. Näiden palveluntarjoajien kanssa tulee mielestäni myös muista se että heidän elantonsa on kiinni siitä millaisen asiakaspalvelukokemuksen asiakas saa. Tämä on mielestäni julkishallinnollisella puolella unohdettu täysin. Järjestelmä on luotu autoritääristä odottelua varten. Siinä millaista saatu palvelu lopuksi on, on vain pieni merkitys siinä että millaiseksi asiakkaan kokemuksellinen puoli asioinnista muodostuu. Toki se täytyy julkishallinnollisille organisaatioille myöntää eduksi että he ovat tämän vieneet jopa niin pitkälle että se pienentää heidän omaa työkuormaansa. Tunnustan itsekin syyllistyneeni siihen että olen jättänyt useammat minulle kuuluvat etuudet hakematta, tai palvelut käyttämättä koska näiden saaminen on lopulta niin monimutkaista, kuluttavaa ja aikaavievää.
Mielestäni on yksinkertaisen naurettavaa se että tällähetkellä suurin taistelu näyttää sote-uudistuksessakin se että kuka saa pitää nykyisen toimensa muuttumattomana ja kuka joutuu muuttamaan uusiin toimitiloihin tekemään samaa asiaa jota aikaisemminkin teki.
Tarvittavaa muutosta ei tuoteta seiniä muuttamalla.
Tarvittavaan muutokseen tulisi mielestäni lähteä tuottamaan muutosta palvelutuottamisen asenteisiin. Nyt vastustetaan muutoksia ihan muutosten vastustamisen vuoksi. Nyt pystytään todentamaan tutkimuksellisesti että uusilla toimilla pystyttäisiin pienentämään odotusaikoja, parantamaa asiakaspalvelukokemusta, lyhentämään odotusaikoja ja nostamaan toimiyksikön tuottavuutta, mutta näin ei toimita. Nyt todetaan kyllä että tällaisia muutoksia tarvitaan ja ne olisivat hyviä, mutta niitä ei tehdä.
Mitä sitten tällä hetkellä tehdään?
Nyt tapellaan siitä kuka joutuu jotakin tekemään.
Olen useasti kirjoituksissani maininnut siitä että mikäli julkishallinnollinen koneisto olisi yritys olisi se ollut konkurssissa jo pitkään. Mielestäni yritysmaailmasta tuttuja lainalaisuuksia pitäisikin laajemmasti tuoda julkishallinnon käyttöön. Meillä on laaja-alaista tutkimustietoakin siitä miten tuotetaan laadullisesti ja asiakaspalvelukokemuksellisesti hyvää hoitotyötä, mutta näitä kokemuksia ei kuunnella. Miksi?
Vastaus on yksinkertaisesti asenne. "kyllä se yksityisellä puolella noin toimii, mutta meillä tehdään näin"
Olen useissa jutuissani sivunnut julkishallinnon tehottomuuden aihetta ja olen hyväksynyt jo aikaa sitten sen tosiasian ettei mielipiteistäni aina pidetä. En omaa aiheeseen yhtään akateemisesti soveltuvaa loppututkintoa enkä tohtorinarvoa. Tästä syystä on hyvinkin luonnollista ettei kaikki mielipiteeni pidä kattavasti sisällään kaikkia niitä hienouksia joita asioissa tulisi oikeaoppisesti sisältää. Olen oppini noukkinut elämän varrelta, itse opiskelemalla, kokemalla ja näkemällä. Lähtökohtaisesti siis juurikin niin väärällä tavalla kuin nyky-yhteiskunnassa voi tietämystään vain hankkia.
Kuitenkin kulmien kurtistus alkaa kun näkee ihmisen jolla kyseisenlaiset hyveet löytyvät ja joka on terveydenhoito-organisaatiota ollut kehittämässä menestyksekkäästi jo yli 10 vuotta aikaisemmin, toimien ansioituneesti samassa toimessa edelleen, antavan lausunnon joka poikkeaa yleisesti hyväksyttävästä mielipiteestä aikaisemmin valitusta suunnasta, alkaa myrsky jossa kyseenalaistetaan lausunnon antajan pätevyyttä. Ei siis niin että niitä hänen perustelujaan joilla hän on päätynyt tähän valtavirtaa vastustavaan mielipiteeseen vaan hänen pätevyyttään ylipäätää antaa tällainen lausunto.
Jos noilla meriiteillä ei ole oikeutettu antamaan tällaista mielipidettä, vieläpä niin että perustelee sen faktuaalisiin tosiasioihin ja osaa kantansa perustella niin paikallisessa, kuin valtakunnallisessa näkökulmassa niin kulmien ryppy vain syvenee sen ajatuksen edessä että kuka sitten oikeastaan on oikeutettu tällaisia mielipiteitä esittämään?
Olen itsekin törmännyt nimenomaisesti sosiaali- ja terveysalan julkishallinnollisissa yhteyksissä samaan ilmiöön kuin jutussa haastateltu, kovin kyllä kokematon ja alaa tuntematon mielipiteen esittäjä on havainnut. Julkishallinnon alaisessa laitoksessa kun joku ottaa esille termit "tehostaminen" tai "tuotantotehokkuus" nousee välittömästi esiin sellaiset väittämät kuin "ei tehostamisella kuitenkaan mitöön oikeasti saavuteta" "se tulee olemaan vain meidän työajastamme pois" "jukishallinnollisen instanssin tavoitteenakaan ei ole olla tuotantolaitos, siksi tuotantotehokkuudesta ei pitäisi keskustella" "ei ihmisten kanssa tehtävää työtä voi aikatauluttaa eikä tehostaa, ne vaan vievät oman aikansa"
Olen havainnut että tällainen ajattelu on julkishallinnollisissa instansseissa hyvin tiukassa. Ja väitän että suurin osa vastustuksesta lähtee ihan pelkästään oman työpanoksen minimoimisesta. Ei siis siitä että julkishallinnossa olisi töissä jotenkin laiskoja ihmisiä, vaan siksi että kyseinen toimintaympäristö on luotu vastustamaan muutoksia. Nykyisellään jokaisessa julkishallinnollisesssa yksikössä saa olla täysin toisistaan poikkeavat toimintamallit ja työskentelykeinot, kunhan kyseisen yksikön itse ilmoittamiin tavoitteisiin, jotka toki perustuvat valtakunnallisiin suosituksiin, päästään niin kaikki on hyvin. Ei ole tarpeen tehostaa tai kehittää toimintaa joka täyttää sille asetetut tavoitteet.
Olen kirjoittajan kanssa täysin samaa mieltä siitä että uusia ratkaisuja ei tuoteta tuottamalla vanhaan toimintaan enemmän rahaa. Tämä toimintamalli tukee vain nykyisenlaisen toiminnan ylläpitämistä tai laajentamista nykyisessä muodossaan. Julkishallinnollinen toimiala ei ole joutunut koskaan rehellisesti sen tosiasian eteen joka esimerkiksi yksityisellä toimialalla on arkipäivää: sopeudu tai kuole. Kuitenkin julkishallinnollinen toimiala on tullut tässä asiassa tiensä päähän, tai siis ei vielä, mutta 15 vuotta lisää aikaa ja ongelma on todella esissä. Tällä hetkellä järjestelmää yritetään saada kestämään suurten ikäluokkien aiheuttamaa "hoivapainetta" lisäämällä rahoitusta ja seiniä. Lisää virkoja, toimitiloja, laitteita ja yksiköitä. Ongelmaksi tulee se että kun nämä on kerran maksettu, tulee niitä julkisin varoin myös jaksossa ylläpitää. Mikäli julkinen sektori turvotetaan tuottamaan samanlaisia palveluita kuin aikaisemmille sukupolville on kyetty tuottamaan, tukemaan suurten ikäluokkien palvelutarjontaa, niin mitä tapahtuu suurten ikäluokkien poistuessa tästä oravanpyörästä? Silloin on aika loppu. Sitten paikkaillaan vahinkoja joiden ehkäisyyn voitaisiin ryhtyä nyt.
Mielestäni on nurinkurista ajatella sitä että nykyinen järjestelmä ilmoittaa tarvitsevansa jatkuvasti lisää rahaa palveluiden varmistamiseksi ja tätä pyritään paikkaamaan aktiivisesti monella sektorilla pumppaamalla olemassaolevaan järjestelmään lisää rahaa. Minusta tämä kuulostaa siltä kuin vuotavaan veneeseen vaihdettaisiin vain isompi pilssipumppu.
Aidosti kestävät ratkaisut lähtevät rakenteellisista uudistuksista, uusista tavoista tuottaa palveluita ja taata yksilölle paras mahdollinen palvelujen taso.
Eniten tässä yhteydessä huolestuttaa jatkossa tuotettavien terveyspalveluiden taso. Yksityiset toimijat ovat tuoneet Suomeen uusia innovatiivisia palveluita. Yksityiset toimijat ovat perustaneet Suomeen useamman sairaalan mm. taatakseen vakuutuskorvauksia saavien asiakkaiden paluun työelämään julkishallinnollisen koneiston käsittelyä tehokkaammin. Yksityiset toimijat hakevat aktiivisesti vastauksia siihen kuinka tuottaa lakisääteiset palvelut kustannustehokkaasti. Näiden palveluntarjoajien kanssa tulee mielestäni myös muista se että heidän elantonsa on kiinni siitä millaisen asiakaspalvelukokemuksen asiakas saa. Tämä on mielestäni julkishallinnollisella puolella unohdettu täysin. Järjestelmä on luotu autoritääristä odottelua varten. Siinä millaista saatu palvelu lopuksi on, on vain pieni merkitys siinä että millaiseksi asiakkaan kokemuksellinen puoli asioinnista muodostuu. Toki se täytyy julkishallinnollisille organisaatioille myöntää eduksi että he ovat tämän vieneet jopa niin pitkälle että se pienentää heidän omaa työkuormaansa. Tunnustan itsekin syyllistyneeni siihen että olen jättänyt useammat minulle kuuluvat etuudet hakematta, tai palvelut käyttämättä koska näiden saaminen on lopulta niin monimutkaista, kuluttavaa ja aikaavievää.
Mielestäni on yksinkertaisen naurettavaa se että tällähetkellä suurin taistelu näyttää sote-uudistuksessakin se että kuka saa pitää nykyisen toimensa muuttumattomana ja kuka joutuu muuttamaan uusiin toimitiloihin tekemään samaa asiaa jota aikaisemminkin teki.
Tarvittavaa muutosta ei tuoteta seiniä muuttamalla.
Tarvittavaan muutokseen tulisi mielestäni lähteä tuottamaan muutosta palvelutuottamisen asenteisiin. Nyt vastustetaan muutoksia ihan muutosten vastustamisen vuoksi. Nyt pystytään todentamaan tutkimuksellisesti että uusilla toimilla pystyttäisiin pienentämään odotusaikoja, parantamaa asiakaspalvelukokemusta, lyhentämään odotusaikoja ja nostamaan toimiyksikön tuottavuutta, mutta näin ei toimita. Nyt todetaan kyllä että tällaisia muutoksia tarvitaan ja ne olisivat hyviä, mutta niitä ei tehdä.
Mitä sitten tällä hetkellä tehdään?
Nyt tapellaan siitä kuka joutuu jotakin tekemään.
Olen useasti kirjoituksissani maininnut siitä että mikäli julkishallinnollinen koneisto olisi yritys olisi se ollut konkurssissa jo pitkään. Mielestäni yritysmaailmasta tuttuja lainalaisuuksia pitäisikin laajemmasti tuoda julkishallinnon käyttöön. Meillä on laaja-alaista tutkimustietoakin siitä miten tuotetaan laadullisesti ja asiakaspalvelukokemuksellisesti hyvää hoitotyötä, mutta näitä kokemuksia ei kuunnella. Miksi?
Vastaus on yksinkertaisesti asenne. "kyllä se yksityisellä puolella noin toimii, mutta meillä tehdään näin"
tiistai 3. maaliskuuta 2015
Todistelusodankäyntiä
Tomuntäytteiset tervehdykset blogini seuraajille, suhteettomaksi venyneen tauon jälkeen, tuntuu että tämä näppäimistön tomu ei vain hellitä.
Tomutetaanpas nyt sitten tomuja oikein urakalla sohaisemalla suoraan syvään päähän eli aiheeseen Venäjä.
Jotenkin on viimeisten vuosien aikana tuntunut siltä että poliittinen koneistomme on viritetty sellaiselle tasolle ettei sen päätöksiin vaikuttamisen yrittäminen, tai yleiset mielipiteet merkitse juurikaan mitään. Tämä nousee mielestäni hyvin esille kun vaivautuu ajatuksella tutkimaan yhteyksiä valtamedian ja poliitikkojen välillä.
Tuntuu että suomalaiseen mediamaailmaan on syntynyt sanaton, tai miksei sanallinenkin, sopimus siitä että kun jotakin poliittisesti merkityksellistä tahi kiistanalaista päätöstä nuijitaan pöytään niin lehdistö keskittyy aina, vääjäämättä ties minkä kertun bikinikuviin tahi Pertin ja Paavon hääjuhliin.
Tätä tanssia kauan seuranneena on tullut sellainen hieman turta olo, ajatus siitä että onko asioista järkeä edes sanoa mitään kun ei ne siitä mihinkään koskaan oikeasti muutu? Niinhän se kertovat että löyhässä hirressäkin roikkumiseen tottuu ennemmin tai myöhemmin, sitten se menee omalla painollaan.
Kuitenkin poliittisen masinoinnin ja byrokratiakoneiston multihuipentuma on mielestäni tullut esiin Venäjän viimeaikaisessa toiminnassa. Tai ei lähinnä Venäjän, Venäjä tekee niinkuin Venäjä tekee, ei siihen ole tullut mitään muuutosta, mutta huomionarvoisinta mielestäni on koko se sitrkus mitä tämän ympärille on syntynyt.
Tarkastellaanpa hieman viimeaikojen realiteetteja maailman politiikasta ja Venäjän sisäpolitiikasta: Venäjällä on käynnistetty suuret kampanjat Putinin kohottamiseksi jalustalle, vastarinnan minimoimiseksi ja yhtenäisen, ideaalisen Venäjäkuvan luomiseksi. Venäjä on hyökännyt vieraan valtion alueelle. Venäjän suurlähetystöistä on vedetty takaisin kotimaahan useita díplomaatteja. Venäjän näkyvin oppositiojohtaja tapetaan maan tarkimmin valvotussa kaupungissa keskellä katua. Venäjä uhoaa ulkovalloille avoimesti. Venäjä rajoittaa kansalaistensa oikeuksia omiin mielipiteisiinsä.
Mitä tästä sitten seuraa?
Tutkivia komiteoita.
Kaikessa tärkeää on se mitä kenenkin on sanottu kertoneen tahi tehneen erilaisten medioiden palstoilla. Varsinaisesti se mitä oikeasti tapahtuu on vain sivujuonne siihen mitä siitä kerrotaan, kenen sanotaan tehneen ja sanoneen mitä, ja kuinka toiset ovat tästä mielensä pahoittaneet.
Mielstäni farssimaiseksi paisunut ukrainan kriisi paljasti suurimman heikkouden komiteatyöskentelynä vedettävistä organisaatioista: jahkaaminen.
Se minkä Venäjä osaa on jonkin asian tekeminen ja sen samanaikainen kiistäminen. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Tappoi siellä joukoittain ihmisiä ja aiheutti siviileille suurta kurjuutta, mutta mitä tekevät kansainväliset joukot?
Pohtivat että onko tässä kyseessä nyt oikeastaan hyökkäys, ja puhutaanko tässä nyt oikeastaan sodasta.
Tämä mahdollistuu nimenomaisesti siksi että Venäjä kiistää näin tekevänsä. Tähän vaaditaan siis todisteita, puolueettomia todistajia jotka ovat olleet paikanpäällä asiaa toteamassa ja jotka ovat toimittaneet raporttinsa lautakunnalle joka on eri kulttuurillisia näkökulmia ja poliittisia käytänteitä ja kansallisia eroja huomioiden tehnyt tulkintansa tilanteesta.
Ja joka esittää näinollen valistuneen arvauksensa siitä mitä saattaa olla tapahtumassa.
Ei kukaan oikeastaan ilmeisemminkään halua saada sellaista raporttia Venäjän toiminnasta että se oikeasti vaatisi vastausta, tahi toimintaa. Saatikka sitten avointa mielipidettä ja ääneen asioiden toteamista, ei, sehän olisi poliittinen itsemurha. Toisaalta Venäjä on kyllä osoittanut lähiaikoina että itsemurha saattaa olla enemmänkin kuin poliittinen.
Itse jäin todellakin ihmettelemään tilannetta jossa Ukrainassa tankit ja miehitysjoukot vyöryvät Ukrainaan ja siviilit pyytävät apua sekä YK:lta että EU:lta.
Ja tilannetta selvittämään asetetaan työryhmä.
Sama ongelma esittäytyy nykyisessä maailman poliittisesa tilanteessa. Oletettavaa kuitenkin on, että kaikkien maiden päättäjät eivät voi olla niin luupäisiä etteivät he tajua mitä tässä on tapahtumassa, Venäjä käyttäytyy Venäjän tavoin. Kuitenkaan tämän ääneen toteaminen ei ole mahdollista todisteiden ja tukijoukkojen puuttuessa. Täytyy olla aukottomat todisteet väärinkäytöksistä jotta voidaan asettaa oletus näistä. Ja Venäjän kanssa toimiessa tulee eteen vielä suurempi ongelma: viimekädessä Venäjä ei välitä hyväksyykö joku muu sen toimintaa.
Tämä toisaalta käynnistää toisen koneiston: Mikäli on todettu että jotakin tapahtuu, saatu joku myöntämään että sitä tapahtuu, sitä on uhattu jollakin asialla ja se ei välitä tästä uhkauksesta. Mitä nyt sitten oikein tehdään?
Tilanne tällä hetkellä on mielestäni se että Venäjä käytäytyy sille varsin ominaisella tavalla: täysin välittämättä muusta maailmasta, keskittyen ikoninpalvontaan ja mielipiteiden rajoittamiseen. Tuottaa valtavasti propagandaa jopa ulkomaita myöten ja suorittaa sotilaallisia operaatioita rajojensa ulkopuolella.
Tässä ei ole mielestäni yhtään mitään uutta. Tämä on peliä minkä Venäjä vallan hyvin osaa, se tekee mitä tahtoo ja kyseenalaistaa julkisesti sen että tekeekö se sitä sittenkään. Se mikä mielestäni on naurettavaa on se että sen annetaan tällainen toimi tehdä, ja ihmetelään vain sitä että "tekeeköhän se oikeasti jotakin vai ei, kun se sanoo ettei se mitään tee?"
Selkeästi mielestäni on noussut tässä kriisissä esille se tosiasia että mitä kansainväliset sotilasliitot, unionit ja yhteisöt ovat valmiita oikeasti tekemään kun yksi kansakunta ryhtyy riehumaan samassa leikkikentässä?
Ei mitään.
Tomutetaanpas nyt sitten tomuja oikein urakalla sohaisemalla suoraan syvään päähän eli aiheeseen Venäjä.
Jotenkin on viimeisten vuosien aikana tuntunut siltä että poliittinen koneistomme on viritetty sellaiselle tasolle ettei sen päätöksiin vaikuttamisen yrittäminen, tai yleiset mielipiteet merkitse juurikaan mitään. Tämä nousee mielestäni hyvin esille kun vaivautuu ajatuksella tutkimaan yhteyksiä valtamedian ja poliitikkojen välillä.
Tuntuu että suomalaiseen mediamaailmaan on syntynyt sanaton, tai miksei sanallinenkin, sopimus siitä että kun jotakin poliittisesti merkityksellistä tahi kiistanalaista päätöstä nuijitaan pöytään niin lehdistö keskittyy aina, vääjäämättä ties minkä kertun bikinikuviin tahi Pertin ja Paavon hääjuhliin.
Tätä tanssia kauan seuranneena on tullut sellainen hieman turta olo, ajatus siitä että onko asioista järkeä edes sanoa mitään kun ei ne siitä mihinkään koskaan oikeasti muutu? Niinhän se kertovat että löyhässä hirressäkin roikkumiseen tottuu ennemmin tai myöhemmin, sitten se menee omalla painollaan.
Kuitenkin poliittisen masinoinnin ja byrokratiakoneiston multihuipentuma on mielestäni tullut esiin Venäjän viimeaikaisessa toiminnassa. Tai ei lähinnä Venäjän, Venäjä tekee niinkuin Venäjä tekee, ei siihen ole tullut mitään muuutosta, mutta huomionarvoisinta mielestäni on koko se sitrkus mitä tämän ympärille on syntynyt.
Tarkastellaanpa hieman viimeaikojen realiteetteja maailman politiikasta ja Venäjän sisäpolitiikasta: Venäjällä on käynnistetty suuret kampanjat Putinin kohottamiseksi jalustalle, vastarinnan minimoimiseksi ja yhtenäisen, ideaalisen Venäjäkuvan luomiseksi. Venäjä on hyökännyt vieraan valtion alueelle. Venäjän suurlähetystöistä on vedetty takaisin kotimaahan useita díplomaatteja. Venäjän näkyvin oppositiojohtaja tapetaan maan tarkimmin valvotussa kaupungissa keskellä katua. Venäjä uhoaa ulkovalloille avoimesti. Venäjä rajoittaa kansalaistensa oikeuksia omiin mielipiteisiinsä.
Mitä tästä sitten seuraa?
Tutkivia komiteoita.
Kaikessa tärkeää on se mitä kenenkin on sanottu kertoneen tahi tehneen erilaisten medioiden palstoilla. Varsinaisesti se mitä oikeasti tapahtuu on vain sivujuonne siihen mitä siitä kerrotaan, kenen sanotaan tehneen ja sanoneen mitä, ja kuinka toiset ovat tästä mielensä pahoittaneet.
Mielstäni farssimaiseksi paisunut ukrainan kriisi paljasti suurimman heikkouden komiteatyöskentelynä vedettävistä organisaatioista: jahkaaminen.
Se minkä Venäjä osaa on jonkin asian tekeminen ja sen samanaikainen kiistäminen. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Tappoi siellä joukoittain ihmisiä ja aiheutti siviileille suurta kurjuutta, mutta mitä tekevät kansainväliset joukot?
Pohtivat että onko tässä kyseessä nyt oikeastaan hyökkäys, ja puhutaanko tässä nyt oikeastaan sodasta.
Tämä mahdollistuu nimenomaisesti siksi että Venäjä kiistää näin tekevänsä. Tähän vaaditaan siis todisteita, puolueettomia todistajia jotka ovat olleet paikanpäällä asiaa toteamassa ja jotka ovat toimittaneet raporttinsa lautakunnalle joka on eri kulttuurillisia näkökulmia ja poliittisia käytänteitä ja kansallisia eroja huomioiden tehnyt tulkintansa tilanteesta.
Ja joka esittää näinollen valistuneen arvauksensa siitä mitä saattaa olla tapahtumassa.
Ei kukaan oikeastaan ilmeisemminkään halua saada sellaista raporttia Venäjän toiminnasta että se oikeasti vaatisi vastausta, tahi toimintaa. Saatikka sitten avointa mielipidettä ja ääneen asioiden toteamista, ei, sehän olisi poliittinen itsemurha. Toisaalta Venäjä on kyllä osoittanut lähiaikoina että itsemurha saattaa olla enemmänkin kuin poliittinen.
Itse jäin todellakin ihmettelemään tilannetta jossa Ukrainassa tankit ja miehitysjoukot vyöryvät Ukrainaan ja siviilit pyytävät apua sekä YK:lta että EU:lta.
Ja tilannetta selvittämään asetetaan työryhmä.
Sama ongelma esittäytyy nykyisessä maailman poliittisesa tilanteessa. Oletettavaa kuitenkin on, että kaikkien maiden päättäjät eivät voi olla niin luupäisiä etteivät he tajua mitä tässä on tapahtumassa, Venäjä käyttäytyy Venäjän tavoin. Kuitenkaan tämän ääneen toteaminen ei ole mahdollista todisteiden ja tukijoukkojen puuttuessa. Täytyy olla aukottomat todisteet väärinkäytöksistä jotta voidaan asettaa oletus näistä. Ja Venäjän kanssa toimiessa tulee eteen vielä suurempi ongelma: viimekädessä Venäjä ei välitä hyväksyykö joku muu sen toimintaa.
Tämä toisaalta käynnistää toisen koneiston: Mikäli on todettu että jotakin tapahtuu, saatu joku myöntämään että sitä tapahtuu, sitä on uhattu jollakin asialla ja se ei välitä tästä uhkauksesta. Mitä nyt sitten oikein tehdään?
Tilanne tällä hetkellä on mielestäni se että Venäjä käytäytyy sille varsin ominaisella tavalla: täysin välittämättä muusta maailmasta, keskittyen ikoninpalvontaan ja mielipiteiden rajoittamiseen. Tuottaa valtavasti propagandaa jopa ulkomaita myöten ja suorittaa sotilaallisia operaatioita rajojensa ulkopuolella.
Tässä ei ole mielestäni yhtään mitään uutta. Tämä on peliä minkä Venäjä vallan hyvin osaa, se tekee mitä tahtoo ja kyseenalaistaa julkisesti sen että tekeekö se sitä sittenkään. Se mikä mielestäni on naurettavaa on se että sen annetaan tällainen toimi tehdä, ja ihmetelään vain sitä että "tekeeköhän se oikeasti jotakin vai ei, kun se sanoo ettei se mitään tee?"
Selkeästi mielestäni on noussut tässä kriisissä esille se tosiasia että mitä kansainväliset sotilasliitot, unionit ja yhteisöt ovat valmiita oikeasti tekemään kun yksi kansakunta ryhtyy riehumaan samassa leikkikentässä?
Ei mitään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)