Törmäsin seuraavaan juttuun ja jäin miettimään tuota kokonaiskuvaa ja tätä massiivista loukkaantumiskoneistoamme.
Mielestäni poliisimies ei tuossa asiassa tehnyt mitään väärää, olen tätä mieltä senkin uhalla että seuraavaksi kivet lentävät tähän suuntaan. Tarkastellessa kokonaistilannetta tuossahan siis oli esissä se että puolustusvoimilta oli viety rynnäkkökivääri. Kivääri joka pystyy tekemään hyvin pahaa jälkeä myös luotiliivillisen yksilön sisuskaluissa. Kyseistä kivääriä oli etsitty jo kymmenistä paikoista tuloksetta. Kyseisen kiväärin etsintöihin oli työllistetty niin paljon ihmisiä että puhuttiin suuretsinnöistä. Vastaavalla kiväärillä oli tapettu aiemmin poliisihenkilö ja aiheutettu paljon aiheellista kauhua. Kaikkien näiden faktojen perusteella kun poliisille tarjoutui tilanne lopettaa koko sirkus olisi mielestäni ollut väärin jättää tämä mahdollisuus käyttämättä. Toki tämä rauhoitti myös rikollisten arkea, vähemmän häirintää poliisin puolelta harrastustoimintaan, mutta vaihtoehto olisi ollut ikävä.
Ihmetykseni keskittyy siis siihen että koko sirkuksen pysäyttäneen poliisin toimintaa tutkitaan nyt koska hän antoi tuoda aseen poliisin huomaan ilman seurauksia.
Mielestäni kun tarkastellaan vaihtoehtoa olisi se ollut enemmän järkyttävä. Mikäli ase olisi jätetty rikollisten haltuun, eikä sitä olisi sopimalla pois hankittu olisi suuretsinnät todennäköisesti jatkuneet, ja lopulta tämä olisi johtanut siihen että kyseistä asetta olisi käytetty, eikä kovin mielyttävällä tavalla.
Mikä tässä menettelyssä sitten oli ongelma? Tuodaanhan luvattomia aseita poliisille muutenkin ajoittain ilman seuraamuksia. Ongelma mielestäni tulee byrokratiassa ja marssijärjestyksessä. Yksittäinen poliisihan otti itselleen päätösvallan siitä saako tällaisesta asiasta tuomiota vai ei, vapautti omavaltaisesti tekijän rikosoikeudellisesta vastuusta. Mietin sitä miten tilanne sitten olisi kuulunut hoitaa niin että siihen siunaus kaikilta tahoilta olisi ollut? Olisi varmaankin vaatinut jonkinlaisen oikeuden päätöksen syyttämättäjättämisestä, mahdollisesti jonkun isompikenkäisen poliisihenkilön vastaanottomaan tämän aseen, ja mieluiten vielä jonkin julkisuuden henkilön ojentamaan kyseisen tussarin suorassa tv-lähetyksessä.
Mihin on kadonnut se että asiat vain hoidettaisiin ja oltaisiin tyytyväisiä siihen että ne on nyt tehty?
Mietteitä pohjanmaan lakeuksien jälkeen, keskeltä akateemisesti sivistynyttä yhteiskuntaa joka ei härmän häjyjä kumarra.
torstai 12. tammikuuta 2017
keskiviikko 11. tammikuuta 2017
Aseistariisuntaa
Törmäsin mieltä ylentävästi mielestäni varsin hyvään kirjoitukseen Ulla Appelsin kynästä.
Tässä kirjoituksessa mielestäni perustellusti todennetaan sitä tapaa joka meillä ihmisinä näyttää olevan. Tapaa jossa Oikean Totuuden vastainen argumentaatio jätetään omaan arvoonsa ja tämän esittäjille lähinnä nauretaan, asioihin edelleenkään perehtymättä. Mielestäni kysymys siitä että kuinka edustajistomme kykenee objektiiviseen asioiden tarkasteluun onkin hyvin keskeinen ajatus. Tämä piirre edustajissamme olisi mielestäni lähtökohtaisesti työhön valitseminen edellytys. Tilannehan kokonaisuudessaan on se että 200 ihmistä pyrkii tekemään päätöksiä joissa se ottaa huomioon 5 miljoonan ihmisen näkemykset. Tämä todellisuus mielestäni usein unohtuu.
Poliittisten asioiden eteenpäinviemisessä olen seurannut samaa vastakkaisasettelun tarvetta kuin monessa muussa asiassa. Näyttäisi niin että edustajistomme valitsee voimakkaasti jonkin "leirin" ja täältä käsin he tutkivat vastaantulevaa todellisuutta kunkin leirin valitseman todellisuuden pohjalta. Kokonaisuudessaan muistuttaisin edelleen siitä että 200 ihmistä päättää 5 miljoonan ihmisen asioista. Onko meillä oikeastaan varaa näihin leireihin? Miksi yleisestä keskustelusta unohdetaan täysin se että on mahdollista olla samassa asiassa aivan yhtä oikeassa, vaikka näkökulmat ovatkin täysin päinvastaisia?
Hyvän esimerkin antaa juurikin kuvatunlaisesta toiminnasta Panu Raatikainen blogipostauksessaan Ulla Appelsin jutusta. Miksi toisen näkökulma on pakkko lähtökohtaisesti saada jotenkin ammuttua alas, vaikka toinen perustaa huomionsa faktoihin?
Itse pyrin aina tarkastelemaan asioita niiden laajemmassa mittakaavassa enkä omista minkään puolueen jäsenkirjaa enkä tunnusta mitään aatetta. Ehkä tämä juuri onkin se ominaisuus joka on aina estänyt minua todella ymmärtämästä ihmisiä jotka tällaiseen toimintaan ryhtyvät. Maailmassa on mielestäni liian monta tapaa tulkita asioita että pystyisimme todella sanomaan mikä niistä on se Oikea Totuus.
Tässä kirjoituksessa mielestäni perustellusti todennetaan sitä tapaa joka meillä ihmisinä näyttää olevan. Tapaa jossa Oikean Totuuden vastainen argumentaatio jätetään omaan arvoonsa ja tämän esittäjille lähinnä nauretaan, asioihin edelleenkään perehtymättä. Mielestäni kysymys siitä että kuinka edustajistomme kykenee objektiiviseen asioiden tarkasteluun onkin hyvin keskeinen ajatus. Tämä piirre edustajissamme olisi mielestäni lähtökohtaisesti työhön valitseminen edellytys. Tilannehan kokonaisuudessaan on se että 200 ihmistä pyrkii tekemään päätöksiä joissa se ottaa huomioon 5 miljoonan ihmisen näkemykset. Tämä todellisuus mielestäni usein unohtuu.
Poliittisten asioiden eteenpäinviemisessä olen seurannut samaa vastakkaisasettelun tarvetta kuin monessa muussa asiassa. Näyttäisi niin että edustajistomme valitsee voimakkaasti jonkin "leirin" ja täältä käsin he tutkivat vastaantulevaa todellisuutta kunkin leirin valitseman todellisuuden pohjalta. Kokonaisuudessaan muistuttaisin edelleen siitä että 200 ihmistä päättää 5 miljoonan ihmisen asioista. Onko meillä oikeastaan varaa näihin leireihin? Miksi yleisestä keskustelusta unohdetaan täysin se että on mahdollista olla samassa asiassa aivan yhtä oikeassa, vaikka näkökulmat ovatkin täysin päinvastaisia?
Hyvän esimerkin antaa juurikin kuvatunlaisesta toiminnasta Panu Raatikainen blogipostauksessaan Ulla Appelsin jutusta. Miksi toisen näkökulma on pakkko lähtökohtaisesti saada jotenkin ammuttua alas, vaikka toinen perustaa huomionsa faktoihin?
Itse pyrin aina tarkastelemaan asioita niiden laajemmassa mittakaavassa enkä omista minkään puolueen jäsenkirjaa enkä tunnusta mitään aatetta. Ehkä tämä juuri onkin se ominaisuus joka on aina estänyt minua todella ymmärtämästä ihmisiä jotka tällaiseen toimintaan ryhtyvät. Maailmassa on mielestäni liian monta tapaa tulkita asioita että pystyisimme todella sanomaan mikä niistä on se Oikea Totuus.
perjantai 6. tammikuuta 2017
Hiljaisuuden haudalla
Tervehdys arvon lukijoille.
Olen useamminkin pohtinut sitä miten politiikka ja päätöksenteko on päässyt putoamaan yleisessä keskustelussa varsin epäkiinnostavalle tasolle, mutta taas tämän todellistuminen vetää itseni hieman hiljaiseksi.
Tapoihini kuuluu ajoittain selailla myös iltapäivälehtien juttutarjontaa, lähinnä luppoajan täyttämiseksi, ja tämä on lähiviikkoina suoraansanottuna tyrmistyttänyt. Jos nyt tarkastellaan esimerkiksi Yhdysvaltain presidentinvaalien aikaista uutisointia ja tästä seurannutta jälkipyykkiä. Vaalikamppailun aikana julkiseen keskusteluun nostettiin hyvin vahvasti presidenttiehdokkaiden kytkökset taloudellisiin vaikuttajiin. Otettiin esiin jopa verokeplottelut ja suoranaiset syytöksetkin iskettiin tiskiin. Kuitenkin kun seuraa keskustelua siitä mitä tapahtui kaikelle tälle esiin nostetulle lietteelle niin vastaus on: ei mitään, vaalit on jo ohi.
Uskomattominta mielestäni oli seurata Trumpin valinnan jälkeistä kirjoittelua jossa keskeisin nsanoma oli: kukaan ei tiedä millaista politiikkaa Trump tulee ajamaan. Tämä todellisuus tuotiin esiin juurikin siinä valossa ettei kukaan osaa sanoa millä perusteella Trump tulee täyttämään valtion tärkeät virat ja asiantuntijatoimet. Tämä jaksoi kiinnostaa mediaa melkein viikon verran. Siis se ettei kukaan tiedä millaista politiikkaa maapallon suurimman sotilasvallan ylin hallitsija tulee käyttämään ei ollut riittävän mediaseksikästä viikkoa pidempään.
Tämä on ilmiö jonka tunnistan ainakin itseäni väsyttäneen mediatarjonnassamme. Tämän hetkinen median tapa kertoa asioista ei tarjoa mielestäni mitään niille yksilöille jotka haluavat perehtyä asioihin syvemmin ja seurata asioiden etenemistä pitkällä aikajänteellä. Tämä on ainakin itselläni yksi syistä jotka selittävät blogini hiljaiseloa. Koen nykyisin hyvin vaikeaksi rakentaa kokonaiskuvaa jostakin aiheesta kun ainoastaan hätkähdyttävimmät lööpit uutisoidaan irroitettuina asiayhteydestään. Toisaalta olen pohtinut myös sitä että onko olemassa jokin järjestelmällinen suunnitelma, vai ajaako aikamme meitä vain siihen että meidän tulisikin ryhtyä tyytymään tähän pinnalliseen uutistarjontaan? Tulisiko meidän tyytyä siihen että kun nyt kaikki tieto on nopeasti saatavilla, niin meidän ei tulisikaan löytää jutusta kaikkia yksityiskohtia, vaan tyytyä uusimpien käänteiden päivittymiseen?
Olen useamminkin pohtinut sitä miten politiikka ja päätöksenteko on päässyt putoamaan yleisessä keskustelussa varsin epäkiinnostavalle tasolle, mutta taas tämän todellistuminen vetää itseni hieman hiljaiseksi.
Tapoihini kuuluu ajoittain selailla myös iltapäivälehtien juttutarjontaa, lähinnä luppoajan täyttämiseksi, ja tämä on lähiviikkoina suoraansanottuna tyrmistyttänyt. Jos nyt tarkastellaan esimerkiksi Yhdysvaltain presidentinvaalien aikaista uutisointia ja tästä seurannutta jälkipyykkiä. Vaalikamppailun aikana julkiseen keskusteluun nostettiin hyvin vahvasti presidenttiehdokkaiden kytkökset taloudellisiin vaikuttajiin. Otettiin esiin jopa verokeplottelut ja suoranaiset syytöksetkin iskettiin tiskiin. Kuitenkin kun seuraa keskustelua siitä mitä tapahtui kaikelle tälle esiin nostetulle lietteelle niin vastaus on: ei mitään, vaalit on jo ohi.
Uskomattominta mielestäni oli seurata Trumpin valinnan jälkeistä kirjoittelua jossa keskeisin nsanoma oli: kukaan ei tiedä millaista politiikkaa Trump tulee ajamaan. Tämä todellisuus tuotiin esiin juurikin siinä valossa ettei kukaan osaa sanoa millä perusteella Trump tulee täyttämään valtion tärkeät virat ja asiantuntijatoimet. Tämä jaksoi kiinnostaa mediaa melkein viikon verran. Siis se ettei kukaan tiedä millaista politiikkaa maapallon suurimman sotilasvallan ylin hallitsija tulee käyttämään ei ollut riittävän mediaseksikästä viikkoa pidempään.
Tämä on ilmiö jonka tunnistan ainakin itseäni väsyttäneen mediatarjonnassamme. Tämän hetkinen median tapa kertoa asioista ei tarjoa mielestäni mitään niille yksilöille jotka haluavat perehtyä asioihin syvemmin ja seurata asioiden etenemistä pitkällä aikajänteellä. Tämä on ainakin itselläni yksi syistä jotka selittävät blogini hiljaiseloa. Koen nykyisin hyvin vaikeaksi rakentaa kokonaiskuvaa jostakin aiheesta kun ainoastaan hätkähdyttävimmät lööpit uutisoidaan irroitettuina asiayhteydestään. Toisaalta olen pohtinut myös sitä että onko olemassa jokin järjestelmällinen suunnitelma, vai ajaako aikamme meitä vain siihen että meidän tulisikin ryhtyä tyytymään tähän pinnalliseen uutistarjontaan? Tulisiko meidän tyytyä siihen että kun nyt kaikki tieto on nopeasti saatavilla, niin meidän ei tulisikaan löytää jutusta kaikkia yksityiskohtia, vaan tyytyä uusimpien käänteiden päivittymiseen?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)