Aseistariisuntaa

Törmäsin mieltä ylentävästi mielestäni varsin hyvään kirjoitukseen Ulla Appelsin kynästä.

Tässä kirjoituksessa mielestäni perustellusti todennetaan sitä tapaa joka meillä ihmisinä näyttää olevan. Tapaa jossa Oikean Totuuden vastainen argumentaatio jätetään omaan arvoonsa ja tämän esittäjille lähinnä nauretaan, asioihin edelleenkään perehtymättä. Mielestäni kysymys siitä että kuinka edustajistomme kykenee objektiiviseen asioiden tarkasteluun onkin hyvin keskeinen ajatus. Tämä piirre edustajissamme olisi mielestäni lähtökohtaisesti työhön valitseminen edellytys. Tilannehan kokonaisuudessaan on se että 200 ihmistä pyrkii tekemään päätöksiä joissa se ottaa huomioon 5 miljoonan ihmisen näkemykset. Tämä todellisuus mielestäni usein unohtuu.

Poliittisten asioiden eteenpäinviemisessä olen seurannut samaa vastakkaisasettelun tarvetta kuin monessa muussa asiassa. Näyttäisi niin että edustajistomme valitsee voimakkaasti jonkin "leirin" ja täältä käsin he tutkivat vastaantulevaa todellisuutta kunkin leirin valitseman todellisuuden pohjalta. Kokonaisuudessaan muistuttaisin edelleen siitä että 200 ihmistä päättää 5 miljoonan ihmisen asioista. Onko meillä oikeastaan varaa näihin leireihin? Miksi yleisestä keskustelusta unohdetaan täysin se että on mahdollista olla samassa asiassa aivan yhtä oikeassa, vaikka näkökulmat ovatkin täysin päinvastaisia?

Hyvän esimerkin antaa juurikin kuvatunlaisesta toiminnasta Panu Raatikainen blogipostauksessaan Ulla Appelsin jutusta. Miksi toisen näkökulma on pakkko lähtökohtaisesti saada jotenkin ammuttua alas, vaikka toinen perustaa huomionsa faktoihin?

Itse pyrin aina tarkastelemaan asioita niiden laajemmassa mittakaavassa enkä omista minkään puolueen jäsenkirjaa enkä tunnusta mitään aatetta. Ehkä tämä juuri onkin se ominaisuus joka on aina estänyt minua todella ymmärtämästä ihmisiä jotka tällaiseen toimintaan ryhtyvät. Maailmassa on mielestäni liian monta tapaa tulkita asioita että pystyisimme todella sanomaan mikä niistä on se Oikea Totuus.