Mietteitä lakeuden laidalta II

Elämä on heitellyt tässä viimeisimpien kirjoituksieni aikana ja olen saanut hyvin aikaa tutkia asioita monelta näkökulmalta ja tutustua yhteiskuntamme moninaisiin ilmiöihin aivan uudesta vinkkelistä.

Onnistuin elämään hetkisen tässä välissä pääkaupunkiseudullamme ja havaitsin itsekin kuinka helppo on sokaistua palveluiden ja vaihtoehtojen tarjonnan paljoudesta.
Tätä pohjaa vasten olenkin pohtinut paljon päätöksentekoamme, niitä suuria suuntaviivoja joita vedellään päivittäin Arkadianmäellä. Olen useassa eri kirjoituksessani ihmetellyt päättäjien "toimintaympäristösokeutta" mutta omakohtaiseen kokemukseeni perustuen olen tullut siihen tulokseen ettei kyse ole viallisesta tulkinnasta vaan toimintaympäristö on vaan täysin toisenlainen kuin se ympäristö johon päätöksentekoa kohdennetaan.

Kuitenkin mielestäni ihmisillä jotka tekevät päätöksiä koko Suomen kattavasti tulisi olla laajempikantainen lähestymiskulma päätöksiinsä, sillä tällä hetkellä näytää siltä että päätöksentekijät keskittävät kaikki päätöksensä asutuskeskuksia tukiakseen.

Ohessa kaksi täysin autenttista ajankuvaa:

"Mies herää aikaisin aamulla viileässä asunnossaan, lämpö on taas päässyt pakenemaan lattian kautta pakkasen noustessa, ja ryhtyy suunnittelemaan päiväänsä. Hän käy pikaisessa suihkussa lämpimän veden ollessa vähissä ja pukeutuu villakerrastoonsa, työhaalareihin ja toppatakkiin, päähänsä hän vetää karvalakin ja käteensä lämpimät kintaat suunnaten lumitöihin. Lumitöiden aluksi hän virittää autoon lämmitysroikan paikalleen ja tarkistaa että virta kulkee varmasti. Tämän jälkeen hän kolailee kaikessa rauhassa pitkän pihatien ja palaa lämmittelemään tupaansa. Hän tarkastaa että sulamaansa ottamat lihat alkavat olemaan siinä tilassa että ne voidaan illemmalla syödä. Samalla hän suunnittelee seuraavan päivän ruoan ja nostaa pakastimestaan jääkaapin puolelle sulamaan uudet ruokatarvikkeet. Mies käy uudestaan pikaisessa suihkussa, nyt vesi on jo täysin kylmää. Hän keittää kahvit ja pukeutuu työvaatteisiinsa, kauluspaitaan ja suoriin housuihinsa, kravatti saa jäädä vielä taskuun ettei se sotkeutuisi ellei auto käynnisty.

Mies herättelee vaimonsa lähtöpuuhissaan jotta vaimo ehtii koulukyydin mukana kaupungille, huomenna tämä ei enää pääsisi mihinkään ilman autoa viikonlopun saapuessa.
Mies vetää karvalakin tiukasti päähänsä ja pukeutuu paksuun untuvatakkiinsa. Mies ajelee kaikessa rauhassa tottuneesti töihinsä, matka kestää 45 minuuttia ja 15 minuuttia on varattu aina arvaamattomiin tilanteisiin. Kello lyö 8 ja mies aloittaa työt.

Töiden jälkeen mies on lupautunut käymään kaupassa, on taas toinen päivä kuukaudesta kun hänen on se tehtävä, vaimo hoitaa maidon ja voin ostamisen talouteen ja miehelle jää sitten loput. Mies saa kauppaostoksensa tehtyä ja suuntaa kotiin takakontti täynnä lihaa, pakastekasviksia ja vihanneksia. Samaan aikaan miehen vaimo soittaa ja ilmoittaa myöhästyneensä bussista. Mies muuttaa reittiään ja käy hakemassa vaimonsa kyytiin, julkisilla tämä pääsisi seuraavan kerran vasta seuraavana päivänä iltapäivästä kotiin ja taksikin maksaa kauheasti.

Kotiin päästyään mies käy vaihtamassa vaatteet, kantaa ostokset sisälle joita vaimo käy purkamaan ja suuntaa tiensä puukuuriin. Hyvän tovin pilkottuaan puita ja kannettuaan niitä sisään hän pääsee aloittamaan takkojen sytyttämisen. Tänään on vuorossa leivinuunin lämmittäminenkin sillä kauppaostosten mukana on tullut myös jauhoja, aika leipoa leipää. Takkatulen räiskyessä mies toteaa tänä iltana käytävän lämpimässä suihkussa ja taitaapa lämmittää vielä saunankin kun saa otettua tuoreet leivät ulos uunista."

Samaan aikaan toisaalla.

"Mies heräilee huoneistossaan manaillen asunto-osakeyhtiönsä säästökuuria, pikainen vilkaisu mittariin ja, 21 astetta sisälämpötila, "mitä pelleilyä" mies miettii ja kiiruhtaa suihkuun, suihkukaapin ovi reistailee taas mutta mies saa käytyä nopeasti suihkussa. Hän laittaa kahvin kiehumaan ja pukeutuu töitä varten kauluspaitaan ja suoriin housuihin, erityisesti hän panostaa kravaatin valintaan ja hiusten laittamiseen. Mies juo kahvin kaikessa rauhassa, vielä ei kannattaisi lähteä asemalle seisoskelemaan.

Mies hyvästeleeee nukkuvan vaimonsa antamalla hänelle hellän suudelman, pukeutuu pitkään päälistakkiinsa ja lähtee käveleään metroassemalle, matkalla mielessään manaten kaupungin aurauskaluston hitautta "kello on kuitenkin jo 7:30, eikö ne saakeli opi koskaan? Suurin osa ihmisistä on kuitenkin juuri menossa töihin ja kengäthän tässä kastuu". Aamuinen viivyttely kostautuu ja miehen metro ehtii mennä miehen katsellessa sen perävaloja. Mies manailee mielessään koko 15 minuutin ajan jota hän odottaa seuraavaa metroa.
Kello lyö 8 ja mies aloittaa työskentelyn työpaikallaan myöhästyen 10 minuuttia metrossa tapahtuneen laskuvirheen vuoksi.
Töiden jälkeen mies kävelee metrolle käyden välissä kaupasta hakemassa salaattitarpeet, vaimo ilmoitti ostaneensa päivän ruuan ja tuoretta leipää.
Mies kotiutuu ja alkaa vaimonsa kanssa asettelemaan ruokaa pöytään ja suunnittelemaan loppuiltaa kodin lämmössä"


Miten näistä lähtökohdista pystytään tekemään toisiaan palvelevia päätöksiä mikäli ympäristön annetaan vaikuttaa päätöksentekoon?

Eilisen päivän keksintöjä

Huomaan jääneeni miettimään kehitysyhteiskuntamme etenemistä hyvin laajalla mittakaavalla. Kun tarkastelemme maailmanhistoriamme aikana tehtyjä keksintöjä niin suurin osa niistä eittämättä keskittyvät viimeisen 200 vuoden ajalle. Tästä johtuukin se että tällä hetkellä teknologista tarjontaa on saatavilla ylenpalttisesti.

Nykyään jäädään odottamaan "sitä uutta mallia" teknologiasta ja mikäli tätä ei tule niin kyseinen tuotemerkki vaipuu nopeasti unholaan. Tässäkin toki löytyy muutama esimerrki joissa poikkeus vahvistaa säännön kuten esimerkiksi Apple, mutta nyt tämäkin alkaa olemaan jo hyvin kulunut valmistaja. Olemme tottuneet teknologian nopeaan kehitykseen ja ylenpalttiseen paremmuuden tarjonnan käsitteeseen. Usein uudempi innovaatio tai tuotteen uudempi malli houkuttaa olematta kuitenkaan oleellisesti parempi kuin edellinen.

Miksi?

Mielestäni vastaus piilee siinä että meidät on totutettu tähän ja osittain jopa tietoisesti.

1965 ennustettiin tietokoneiden laskutehojen kaksinkertaistuvan 18 kuukaudessa, tämäkään ei ole riittänyt vaan prosessointiteho on tasaisesti nelinkertaistunut vuodessa 1975 lähtien. Ja mitä tällä on tuotettu? Entistä nopeampia tietokoneita.

Verrattaen viime vuosisadan alkuvuosiin on aikamme mielestäni hyvin yksitoikkoista. Prosessointitehot kasvavat kyllä ja entistä parempia sovelluksia kehitetään mutta kuinka monta kertaa saman keksinnön pystyy keksimään uudelleen jotta tämä olisi vielä houkutteleva? Eikö meille oikeastaan riitä mikään?

Nykymaailmassa tuntuu että kaiken tulisi olla kokoajan nopeampaa, parempaa, vahvempaa ja turvallisempaa. Myöskin tuntuu että kun markkinoille tulee tuote tai palvelu joka täyttää näitä tarpeitamme niin se tekee aikaisemmat tuotteet ja palvelut tarpeettomiksi. Kuinka monta kertaa pyörä voidaan keksiä uusiksi?

Tämän väitänkin olevan juurikin tuota markkinoinnin ja keinotekoisen tarpeen luomisen tuottamaa teknologiakaipuuta. Jos aikaisemmin kykenimme maksamaan laskumme ja hoitamaan internetistä tarvitsemamme tiedonhaun 166mhz kellotaajuudella niin miksi meille nyt on oleellista ja tarpeen vaihtaa 4,2 ghz tietokoneemme 5,2 ghz:n tehokkuuteen? Saatikka puhelinta viimeisimpään malliin vaikkei edellisessä oikeastaan mitään vikaa olekkaan. Meille on myyty suuressa mittakaavassa ajatus siitä että teknologian mukana tulee pysyä, ja mukana siinä pysyy pitämällä varustuksen ja käyttämänsä palvelut kunnossa.

Useat liikemaailman menestyneimmistä ihmisistä ovat kuitenkin todenneet että parhaan työskentelytehon saavuttaa sillä ettei jokaiseen teknologian oikkuun reagoi. Uuden käyttöliittymän opetteluun menevän ajan voi käyttää tehokkaasti jo osaamansa käyttöjärjestelmän soveltamiseen työssä. Myöskin huomionarvoinen seikka on se että varsinaisesti "kelkasta tippumisen" mahdollisutta ei ole, nykyisellään mikäli sivuuttaa jonkin ilmiön tai tuotteen ei hätää ole, seuraava on jo tulossa. Hyvänä esimerkkinä tästä on Facebook. Maailmanlaajuinen sosiaalinen verkosto. Ensimmäinen onnistunut järjestelmä tällaisesta palvelusta. Väitän vahvasti ettei viimeinen.

Väitänkin että viimeisen 40 vuoden aikana olemme keskittyneet keksimään eilispäivän keksintöjä ja luomaan niille keinotekoisen tarpeen. Sen saman tarpeen joka aiemmin oli keksinnöillä jotka todella palvelivat olemassaolevia tarpeita, kuten puhelin, sähkö ja moottorikäyttöiset kulkuvälineet.
Ihmisillä on aina tarve parantamiseen ja helpomman arjen luomiseen mutta nykymaailmassa meille on syötetty sellainen kuva että eilispäivän tuotteet ja palvelut ovat riittämättömiä nykypäivän tarpeisiin vaikka ne todellisuudessa ovatkin eilispäivän keksintöjä joita on vain paranneltu.

Huomaan pohtivani sitä milloin viimeksi on keksitty jotakin todella uutta? 1890 esitettiin valistuneita oletuksia solujen olemassaolosta. 1935 keskusteltiin "henkilökohtaisen tunnistetiedon olemassaolosta" - Dna, näihin aikoihin keksittiin lentokoneet, puhelin ,tietokoneet joukkoviestintä ja luotiin uudestaan sosiaalisuuden käsite digitaaliseen maailmaan. Mitä uutta on lähiaikoina keksitty?

Vihapuheistusta

Netissä tapahtuvan tietomäärän liisäämisen myötä törmäsin seuraavaan uutiseen

Mielenkiintoinen ilmiö juttusarjaa lukiessani paistaa mielestäni läpi: Vihakirjoittajat henkilöidään yhtenäisyytenä. Useissa kirjoituksissa viitataan näiden vihakirjoittajien yhtenäiseen pyrkimykseen jonkin yhdessä havaitun yksilön kaatamiseksi. Ajatusmalli siitä että internetin vihakirjoittajan liittoutuisivat keskenään ja tuottavat vihakirjoituksia jonkinlaisen yhtenäisen konsensuksen seurauksena kuulostaa minusta hieman kaukaa haetulta.

Toinen kirjoitussarjasta selkeästi esille nouseva teema on se että ihmisten tulee oppia käyttäytymään, viisastua ja hankkia lisää tietoa jotta he voivat ottaa oikeasti kantaa asioihin. Kuitenkin nekin ihmiset jotka ovat sivistymättömiä, yksioikoisia ja tietämättömiä saavat äänestää. Vihakirjoituksien trendin myötä on noussut trendi "vihakirjoituksen uhreista" Itse olen vahvasti sitä mieltä että nämä suorat henkilöön menevät uhkaukset, tihutyöt ja solvaukset ovat asiattomia ja tuomittavia. Aikamme ja tietotekniikan etenemisen myötä olemme päässeet enemmän kansallisen tietämyksen suuntaan. Tästä johtuen ne samat keskustelut joita aikoinaan käytiin Essojen ja Shellien kahviloissa löytävät tiensä kanaviin josta asianomaisetkin saattavat nämä tavoittaa. Kokonaisuutena median vapautuminen ja tiedon saamisen ja tuottamisen mahdollisuus on mielestäni demokratian riemuvoitto. Demokratialla mielestäni tarkoitetaan kuitenkin kansanvaltaa, joten kansan ääni tulee saada kuuluviin. Eriäviä mielipiteitä asiasta kuin asiasta on aina olemassa ja tämän todellisuuden hyväksyminen on myöskin ajoittain mielestäni politiikantekijöiltä hukassa.

Väitän, siis väitän henkilökohtaisesti perustamatta kantaani mihinkään akateemiseen tutkimukseen että jos julkisuudesta tuttu kasvo esittää omia mielipiteitään jyrkkään sävyyn ja ilmoittaa ajavansa jotakin asiaa hän ryhtyy saamaan ns. vihapostia. Hän myöskin todennäköisesti kerää itselleen joukon joka on hänen kanssaan samaa mieltä, mutta ns. vihapostia hän saa. Aikaisemmin tätä ei vain osattu ymmärtää vihapostiksi vaan se oli julkisuuden mukanaan tuomaa kääntöpuolta.

Mielestäni edustajistoltamme unohtuu myös se että nykymaailmassa edustajat ovat julkisuuden henkilöitä, nykyisin ei enää edustustyötä tehdä suljettujen ovien takana kaikessa hiljaisuudessa vaan päätöksien valmistelu, mielipiteiden esilletuominen ja keskeneräiset ajatukset tulevat julkisuuteen muutaman minuutinkin aikana. Tämän vuoksi niihin tartutaan ja niitä ihmetellään myös välittömästi. Politiikan työskentelykenttä on muuttunut hyvin paljon viimeisen 30 vuoden aikana, 80 luvun alkupuolella suurin osa päätöksistä tehtiin kabineteissa ja näistä tiedotettiin kansaa sitten uutislähetysten ja lehtien välityksellä. Nyt politiikan temmellyskenttä on jopa interaktiivista mutta järjestelmä ja asenteet tuntuvat olevan edelleenkin samat kuin Kekkosen valtakunnan aikana.

Juttusarjassa toistuu myös teemana se että vihakirjoittajien tulisi opetella käytöstäpoja ja sivistää itseään ennen kannanottojaan. Kyllä, olen sitä mieltä edelleenkin että vihakirjoitukset sisältävät myös täysin asiatonta ja harkitsematonta tekstiä mutta silti puhujana on Suomen kansa. Osa kansastamme ei vaan omaa akateemista tutkintoa eikä ole perehtynyt päivän polttaviin aiheisiin, mutta silti he avaavat suunsa, omasta näkökulmastaan. Tämän on mielestäni ihmisille suotavaa ilman tutkintojakin. Juttusarjassa toistuva kaipuu keskustelun oppimiseen ja sopivan nettietiketin omaksumiseen on suuri. Kuitenkaan kukaan ei mielestäni ole vielä aukottomasti määritellyt internetissä kirjoitettavien mielipiteiden oikeaoppista kieliasua. Tämän puuttuminen luokin mielestäni oikean mahdollisuuden oman mielipiteen esilletuomiseen kun sitä ei tarvitse kietoa monimutkaisten käsitteiden verhoon. Myöskin käsitys siitä että "eihän kukaan noin sanoisi oikeasti" on vääristynyt. Usein henkilöt jotka kirjoittavat kaikkein hyökkäävimpiä kommentteje sanovat samat kommentit myös vasten henkilön kasvoja. Kyllä, maassamme on vielä ihmisiä jotka saattavat haistattaa vitut keskustelukumppanilleen, verhoamatta sitä kohteliaaseen hymyyn.

Juttusarjan useissa puheenvuoroissa viitataan myös toiveeseen moderoinnin lisäämisestä, eli suomeksi sanottuna nettisensuurin alistamisesta viranomaiskoneiston alle. Tämäkin on mielestäni hyvin hälyttävä suunta sillä tämän toteutuessa meilä on valittu todellisuus jonka pohjalta julkista sanaa rajoitetaan. Asiattomia tyyppejä mahtuu jokaikiseen kylään, niemeen ja notkelmaan, mutta heidän merkityksensä vihapuhekeskustelussa on noussut vihapuheen kohteiksi joutuneiden henkilöiden julkikuvassa hyvin määrääväle tasolle.


Juttusarjassa viitataan nettipoliisin toimesta kertovassa kohdassa joukkopsykoosiin, tällä ilmeisemminkin yritetään taasen kuulostaa fiksulta ja pelotella tietämätöntä. Se kuinka tämän ilmiön ilmenemää kuvataan ei kyllä kerro mitään psykoottisuuteen viittaavasta tilasta. Kyseessä on mielestäni sama ilmiö johon politiikantekijät sortuvat päivittäin: Skitsofreenisen todellisuuden todeksieläminen ja vahvistaminen ympäristön kautta. Eronahan näissä on se että psykoottisessa todellisuudessa henkilö ei piittaa muusta kuin psykoottisesta todellisuudestaan, tällaisessa tilassa ei lähetellä vihaposteja eikä kirjoitella "vittu kun vituttaa" edustajiston autojen kylkeen. Psykoottinen todellisuus on olemassa ympäristöstä huolimatta. Skitsofreeninen todellisuus on usein olemassa ympäristön ylläpitämänä. Tällöin henkilö tai ryhmä joka kärsii vaivasta valitsee todellisuuden johon uskoa ja etsii jatkuvasti aktiivisesti todisteita tämän paikkansapitävyyden puolesta. Nämä ihmiset ovat hyvin kiinnostuneita siitä mitä ympäristössä tapahtuu ja pyrkivät rajoittamaan sitä todellisuutensa vastaista toimintaa, tai korostamaan niitä puolia jotka ylläpitävät todellisuuden rakentumista.

Toisaalta skitsofreenisen todellisuuden rakentuminen on luonnollinen ilmiö ihmisten kiinnittyessä tiettyihin sosiaalipiireihin ja sidosryhmiin mutta mielestäni kansakuntamme edustajiston tulisi olla valmiita tarkastelemaan toimintaansa koko maan mittakaavassa. Käsitys todellisuudesta muodostuu aina ympäristösidonnaisesti. Arkadianmäellä työskentelevän, töölössä asuvan ja akateemisesti koulutetun henkilön todellisuus on aivan toisenlainen kuin tornion maalaiskunnassa asuvan matkailuyrittäjän. Ongelma mielestäni on se että nykyisessä poliittisessa keskustelussa tätä ei ymmärretä. Keskitytään lähinnä valistustyöhön oman kantansa puolustelemiseksi, toisen kannan ollessa ymmärtämätön tai koetun yhteistyöhaluton.

Selkeimmin todellisuuden erilaisuuden huomaa mielestäni keskustelussa julkisen liikenteen käytöstä. Valistustyö hiilijalanjälkemme pienentämiseksi on nielyt Suomessakin jo miljoonia euroja ja valtavasti työpanosta, arkadianmäellä tehtyjen päätösten mukaisesti mm. verotuksen kilometrivähennyksiä on pienennetty yksityisautoilun vähentämiseksi. Samanaikaisesti erilaisia julkisen liikenteen kilpailutustoimia on kyllä käynnistetty mutta en siltikään voi syyttää torniojokilaaksolaista matkailuyrittäjää pinnansa polttamisesta. Yhteistä todellisuutta tilanteessa ei tällöin ole olemassa.


Mielstäni tässä on juurikin kysymys siitä että puolet, ja oikeassaolijat on valittu, ja muunlainen todellisuus tulee tuhota.

Kohti päätettyä lopputulosta.

Tervehdys lukijalle.

Nyt pienesti jotakin aivan muuta:

Törmäsin tuossa uutiseen joka pisti pienen grillitikulla varustetun hemmon vasemalla olkapäälläni huutelemaan.

Artikkeli todistaa mielestäni havainnollisesti sen kuinka akateemisesti suuntautuneissa piireissä toteutettavilla tutkimuksilla valitaan usein olettamus jonka tueksi aletaan kasaamaan todisteita. Tutkimuksen tekeminen on monella tapaa arvailua ja valintojen tekemistä. Tutkimuksissa lähdetään aina jostakin olettamuksesta liikkeelle jonka todenperäisyyttä lähdetään tutkimaan. Tämä luo ikävän mahdollisuuden siihen että lopputulos on valmis ellei alkuperäistä olettamusta suostuta kyseenalaistamaan. Varsinainen tutkimus väitteen tueksi vielä puuttuu mutta se on sivuseikka. Vaikkakin virheet nyt eivät ole järin suuria, kyllähän se nyt on aivan inhimillistä tehdä pilkkuvirheitä, tai unohtaa muutaman kymmenen miljoonan ihmisen asuinmaat vertailusta. Näiden liittäminen tutkimukseen kun ei kuitenkaan muuta lopputulosta. Huvittavinta mielestäni koko jutussa on se että maailmalla monet arvostetut ja kouluttautuneet ihmiset ovat käyttäneet kyseistä tutkimusta ammatillisen kompetenssinsa rakennusperustana ja apunaan päätöksenteossa ja varsin suurten muutosten kärkiaurana. Nyt opiskelija perehtyy oikeasti tutkimukseen ja tökkii tämän täyteen reikiä.

Tällaisia ihmisiä maailma tällähetkellä mielestäni tarvitseekin. Täytyy löytää rohkeutta haastaa vahvimmatkin olettamuksemme ja etsiä uusia tapoja nähdä asioita. Se että usein akateeminen koulutus hiljentää luovuuden ja innovatiivisuuden on mielestäni ilmeistä. Akateemisesti koulutetut, ja viran puolesta vastuulla raskautetut henkilöt eivät usein osaa kyseenalaistaa asioita eivätkä uskalla lähteä haastamaan yleistä tapaa tehdä asioita.

Pahoin pelkään tällaisen tapauksen suomalaisen vastineen olevan paljon hankalampi tuottaa ja ennenkaikkea kankeampi tuoda julki. Suomalaisen järjestelmän hyväksyessä mielipiteet vain akateemisesti korrekteilta henkilöiltä.

Vanhaa mieltä vain lämmittää ajatus siitä että talouden peruskivinä toimivia asioita lähdetään tutkimaan uudelleen. Pois se minusta että olisin vahingoniloinen mutta se että joku on ihan rehellisesti joskus väärässä on raikasta ja uutta. En muista kyllä ihan lähihetkellä törmänneeni mihinkään vastaavaan omassa maassamme.

Tämä on mielestäni myös yksi ongelmista tämän hetisellä poliittisella temmellyskentällämme, kannat on päätetty ja perustelut vain puuttuu. Tästä seuraa se että oman kannan myötäisiä perusteluja lähdetään voimalla etsimään ja usein perusteluiksi kelpaavat melko heppoisetkin päätelmät ja vastakkainen mielipide ja perustelut sivuutetaan. Kuitenkin jos opiskelija pystyy tökkimän Harvardin yliopiston tutkijoiden teorian täyteen reikiä ja saa nämä tunnustamaan virheensä niin ehkä suomalaisella politiikallakin on jonkinnäköinen toivo vielä olemassa.