Bensiinidemonit

Pitkän hiljaiselon jälkeen tunsin polttavan kuohahduksen rinnassani aamukahvipöydässä kun silmiini osui seuraava juttu.

Purkan pysähtymisen ja hengen haukkomisen välissä mieleeni hiipi ajatus siitä että perusteluina käytetyt argumentit ovat kuluneet, niin kuluneet että ne on todellisuudessa porattu täyteen reikiä jo aikaa takaperin.

Mietinkin siis millaisen professuuritutkinnon ihmisen täytyy suorittaa että hän kykenee väittämään samoja väitteitä perustelluista vastauksista huolimatta?

Mietin noita perusteluja taasen: "Korotuksien toivotaan pienentävän hiilidioksidipäästöjä ja lisäämään energian säästöä sekä tehokkuutta." - Tämä mielestäni kuuluu juurikin siihen "toivotaan, toivotaan" osastoon. Sillä jos tätä tarkastelisi vähänkään kriittisemmin, niin huomaisi kyllä että näinhän tämä ei tule menemään. Toisaalta tällainen perustelu tarjoaa aina mahdollisuuden oikeuttaa sitä että verotuksellisesti rangaistaan niitä joita on verotuksellisesti rankaistu joka ikinen vuosi.

Mikäli tarkastellaan ruuhkasuomen ulkopuolista aluetta niin mielestäni on aivan selvää että verotuksellisesti siihen kuinka paljon hiilidioksidipäästöjä sellainen henkilö tekee jolla pankkiin on 40 km, työpaikalle 50km ja terveyspalveluiden piiriin 70 km. Toki toisaalta tällainen kehitys ei vaikuta kuin joukkoliikenteen lippuhintoihin hienoisena korotuksena niille jotka eivät muutenkaan omaa autoa tarvitse.

Yksityisautoilun demonisointi on mielestäni viety maassamme täysin absurdille tasolle. Maassa jossa palveluita siirretään systemaattisesti isoaihin asutuskeskuksiin selkeästi palveluntuottajalähtöisesti.

Äkillinen netin selailu tuottaa muuten seuraavat tulokset: Suomen tämänhetkinen väkiluku 2014 lopussa noin: 5 487 308 henkeä, joista isoissa asutuskeskuksissa asuu noin 2 137 456 henkilöä, tämä jättää siis pitkien välimatkojen maassa joko kohtalaisen, heikon tai jopa olemattoman massaliikenteen varaan noin 3 349 852 henkilöä. Myönnettävä tietenkin on että laskuperuste ei nyt ole aukoton, mutta suuntaa antaa kummasti.

Näin ollen äkkiseltään tarkasteltuna polttoaine- ja autoveron korotukset koskevat siis suurinta osaa Suomen kansasta.

Tekeekö se ryöstämisestä todellakin hyväksyttävää jos riittävän monelta ryöstetään samalla tavalla?

Ylipäätään mietin myös sitä että onko tuossa veronkertymälaskelmassa otettu nyt riittävästi asioita huomioon. Toki tuo verotulo toisaalta nousee, mutta mitä se tarkoittaa kokonaislaskussa? Tarkoitan tässä sitä että jos polttoaine ja autoverot nousevat niin se näkyy välittömästi myös leivän hinnassa, kuljetuspalveluita tarvitsevan palveluntuottajan palvelun hinnassa ja tätä myöten siinä ettei näitä tuotteita tai palveluita osteta enää samaan malliin. Kuljetusten kallistuminen kun ikävä kyllä vaikuttaa suuresti joka ikisen tuotteen ja palvelun hintaan.

Se miten valtio voi hallituksesta toiseen päättää kiristää enemmän ja enemmän autoilusta vedoten aina ympäristövaikutuksiin on naurettavaa. Suomi on maa jossa yksityisautoilusta ei koskaan tulla pääsemään eroon, ei ikinä, ja esimerkiksi SOTE- ratkaisut ovat jatkuvasti sellaisia jotka luovat lisää painetta kuljetuspalveluiden ja kuljetusta hyödyntävien palveluiden tarpeelle.

Vakavasti olen alkanut harkitsemaan sitä kannattaako maassamme enää elää kun eläminen tehdään valtion johdon toimesta mahdollisimman vaikeaksi?

Kun minä olin nuori tarjottiin meille vielä tarjottiin mielikuvaa siitä että onni oli oma tupa, auto, ehkä vähän metsää, isompi perhe ja luonnonläheinen ympäristö.

Nyt realistinen "onnen idylli" on toisistaan vieraantuneet korkealle koulutetut vanhemmat, yksi lapsi joka käy yksityiskoulua, kaksio kaupungin keskustassa, toistuvat ulkomaanmatkat ja bussikortti.

Totuuden haudalla

Törmäsin puolivahingossa tähän juttuun. Juttu sai minut ihmettelemään journalistin käyttäytymistä, sillä jutusta saa hyvinkin selkeästi sellaisen kuvan että kyseisellä journalistilla on asiaan tietynlainen kanta, johon hän yrittää kaikin keinoin saada vahvistuksen. Juttu jäi vaivaamaan mieltäni sitä lukiessani. Kun katsotaan kannanottoja niin apulaispoliisipäällikön välittämä viesti uudesta ilmiöstä puistoraiskauksissa on mielestäni hyvinkin perusteltu. Mikäli tutkitaan raiskaustilastoja ihan tilastostatistiikan puolelta viimeisiltä vuosilta, ei suomessa raiskaustapana ole joukolla suoritettu seksuaalinen häirintä ja julkisessa puistossa tehty teko.

Tämä on tilastollinen fakta.

Kuitenkin arvostetu journalisti haluaa apulaispoliisipäällikön väittävän ettei suomessa tapahdu raiskausrikoksia lainkaan ja osoittavan syyttävän sormensa maahanmuuttajia kohtaan, tuottaen näin oivan tilaisuuden paljastaa rasismin voiman jylläämistä helsingin poliisivoimissa, tai vaihtoehtoisesti myöntävän kantasuomalaisten olevan vähintäänkin pahempia tekemään raiskauksia kuin uuden muoti-ilmiön mukaiset kulttuurikylpijät.

Kokonaisuudessaan juttua lukien itselleni tuli paha olo. Etova ja epämiellyttävä olo siitä mihin suomalainen journalismi on vajonnut. Itsellä printtimedia on menettänyt arvostuksensa melkolailla täysin. Aikoinaan ihmettelin että joitain harjoittelijoita lasketaan näppäimistön ääreen ja samaan näppäimistöön on kytketty painokone. Vaan eipä tuo taso tuosta suuremmin ole parantunut.

Juttu kirvoitti omaan kirjoitukseeni aiheen koska jäin maistelemaan pahaa makua suussani ja tongin taas esiin Julkisen sanan neuvoston tuottaman journalistisen ohjeistuksen ja jäin väkisin tuijottamaan kyseistä ohjeistusta tyrmistyneenä. Meinasin poimia sieltä jonkin kohdan ja tutkia tätä aikaisempaa juttua viitaten tuohon ohjeistukseen mutten pystynyt tähän. jouduin melkolaillla nieleskellen lukemaan tuon ohjeistuksen läpi ja toteamaan surukseni että valtamediallamme on pallo pahasti, todella pahasti, hukassa. Yritän poimia tähän muutamia kohtia jotka palauttivat etovan olon vatsaani:

Johdanto

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta. Hyvä journalistinen tapa perustuu jokaisen oikeuteen vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä.
Näiden ohjeiden tavoitteena on tukea sananvapauden vastuullista käyttämistä joukkoviestimissä ja edistää ammattieettistä keskustelua.
Ohjeet koskevat kaikkea journalistista työtä. Ne on laadittu vain alan itsesääntelyä varten. Ohjeita ei ole tarkoitettu käytettäviksi rikos- tai vahingonkorvausvastuun perusteena.

Tämän ohjeistuksen siis katsotaan koskevan kaikkea journalistista työtä, mutta perehtyen kyseiseen ohjeistukseen jatkossa sain taas ihmetellä sitä kuinka ohjeistus ei tunnu toteutuvan missään julkimediassa. Tämä johdanto mielestäni kiteyttää ongelman varsin hyvin: jokaisella tulisi olla oikeus vastaanottaa tietoa ja mielipiteitä, mutta tällä hetkellä mikäli mielipiteet eivät ole ko. median linjan mukaisia tai ovat ristiriidassa journalistin mielipiteen kanssa niin näiden julkaiseminen tai näistä tiedottaminen muuttumattomana muuttuukin vapaaehtoiseksi.

1. Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

"Vastuussa lukijoilleen"

Jäin ihmettelemään sitä miten vääristyneesti tätä voidaankaan tulkita. Medialla tuntuu olevan vastuu välittää journalististen yksilöiden tai median linjauksen mukaista todellisuutta.

2. Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.

Mikäli tiedonvälitykselliset ratkaisut tehdään edelleen journalistisin perustein niin miksi erilaiset toimielimet, tai yksilöt kykenevät sanelemaan sitä mitä saa kirjoittaa ja sanoa ja mitä ei?

3. Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.

Tämä liittyy mielestäni edelliseen. Mietin sitä että vaikka meillä on olemasssa tällainen ohjeistus, jonka vastaavia löytyy jokaisesta sivistyneestä yhteiskunnasta niin miten voi olla mahdollista että meillä vielä keskustellaan asioista termeillä "vapaa lehdistö"?

4. Journalisti ei saa käyttää asemaansa väärin. Hänen ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus eikä vaatia tai vastaanottaa etuja, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan.

Tämän kohdan luokkaukset ovat mielestäni kaikkein räikeimpiä nykymediassamme. juuri tuo "riippumattomuuden vaarantuminen" on mielestäni hyvinkin mennyttä journalistien valitessa kilpaa näkökulmiaan ja etsiessään henkisten vihikoirien kanssa tapahtumista vahvistusta tulkinnoilleen. Kuitenkin painottaisin tätä osiota juurikin painotuksen vuoksi jossa mainitaan että "Hänen ei pidä käsitellä aiheita" - tätä oikeutta mielestäni tulisi journalistien todella pohtia. Mikä journalismin kokonaistarkoitus nykyään on? Kertoa omasta näkökulmastaan vai yhteiskunnallisista tapahtumista?

5. Journalistilla on mahdollisuus kieltäytyä tehtävistä, jotka ovat ristiriidassa lain, henkilökohtaisen vakaumuksen tai ammattietiikan kanssa.

Mielestäni "henkilökohtainen" vakaumus tulisi laajentaa koskemaan myös poliittisia ja elämänkatsomuksellisia näkökulmia ja journalistien itsesäätely tulisi käynnistyä. Vaan tämä taitaa olla turha toivo, kirjoitettava vähenisi, medianäkyvyys pienenisi ja rahat jäisivät saamatta.

6. Käsitellessään omalle tiedotusvälineelle, konsernille tai sen omistajille merkittäviä asioita journalistin on hyvä tehdä asiayhteys lukijalle, kuulijalle ja katsojalle selväksi.

Voi kuinka monta kertaa olenkaan viimeisien vuosien aikana joutunut lukemaan jutun moneen kertaan ja vielä etsimään tietoa muiden medioiden kanavista siitä missä yhteydessä jokin asia on sanottu. Irrotettuna asiayhteydestään saadaan hyvin myyviä juttuja aikaiseksi.

7. Myös toisen työtä käytettäessä on noudatettava hyvää tapaa. Lähde on mainittava, kun käytetään toisen julkaisemia tietoja.

Lähteen maininta tulisi mielestäni käsittää myös sen että journalistin tulisi itse allekirjoittaa tekstinsä. Tämä ei ainakaan edellämainitussa blogikirjoituksen käynnistäneessä jutussa ilmene.

8. Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.

Miten voimme olettaa tiedonvälityksen olevan totuudenmukaista jos ulkopuolinen instanssi kykenee sanelemaan sen mitä saa kirjoittaa, miten sen saa kirjoittaa ja missä yhteydessä sen saa julkaista. Miten myöskään voimme olettaa tiedonvälityksen olevan totuudenmukaista jos journalisteilla on lupa tulkita saamaansa informaatiota sopimaan omaan käsitykseensä asioista?

9. Työtä tehdessään journalistin on suositeltavaa ilmoittaa ammattinsa. Tiedot on pyrittävä hankkimaan avoimesti. Jos yhteiskunnallisesti merkittäviä seikkoja ei voida muutoin selvittää, journalisti voi tehdä haastatteluja ja hankkia tietoja myös tavallisuudesta poikkeavilla keinoilla.

Miten voimme olettaa tiedon hankkimisen kykenemään olemaan avointa jos tiedon lähtökohdallinen etsiminen on aatteelliseti sävyttynyttä ja tiedon saatavuus on säädeltyä?

10. Tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin – myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu.

Olen aikaisemmissa kirjoituksissani sivunnut tätä aihetta. Julkimedian työ on nykyisin hektistä, skandaalisävytteistä ja kuohuttavaa. Tämä ei yksinkertaisesti jätä aikaa tietojen tarkastamiselle ja perusteelliselle tutkimiselle ennen julkaisemista, tai siltä se saadaan ainakin näyttämään. Suurin osa asiavirheistäkin annetaan yksinkertaisesti olla - ei niitä kukaan viikon päästä enää muista.

11. Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Myöskään kuvaa tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.

Mikäli journalistilla on lupa valita todellisuus jonka pohjalta jutut luodaan niin mikä mahdollisuus lukijalle jää mielipiteiden ja sepitteellisen aineiston tunnistamiseen?

12. Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Erityisen tärkeää se on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus.

Tämän toteutuminen mielestäni toteutuu hyvin, silloin kun journalistin omaa todellisuutta vastustavaa tietoa on tarjolla. Kuitenkin monessa muussa uutisessa tulee vähänkään syvällisemmän tutkimuksen jälkeen esille hyvin hatarat perusteet. Hyvin tämä ilmenee erilaisten terveyshysteriaa aiheuttavien tutkimusten uutisoinnissa.

13. Uutisen voi julkaista rajallistenkin tietojen perusteella. Raportointia asioista ja tapahtumista on syytä täydentää, kun uutta tietoa on saatavissa. Uutistapahtumia on pyrittävä seuraamaan loppuun saakka.

Rajallisten tietojen perusteella julkaisun kirjoittaminen ei mielestäni ole kovinkaan uutta journalistiselle älymystöllemme. Kuitenkin juttujen seuraaminen loppuun saakka säilyttäen objektiivisen näkökulman on hyvinkin hatrissa kantimissa.


Tässä nyt lukijalle hieman osviittaa ehken hieman kyynisestä tarkastelustani journalistista toimintaamme ohjaavan ohjeiston vallitsevaan tulkintaan.
Etova tunne on palannut taas vatsaani enkä kykene enempää asioita ruotimaan auki. Pelkästään ohjeistuksen lukeminen ja vertaaminen nykyisiin käytäntöihin tuntuu sen verran järkyttävältä että jutun auki kirjoittamisen aiheuttamaa tuntemuksellista tilaa voidaan verrata suolan työntämiseen rintaonteloon avosydänleikkauksen yhteydessä.

Kohtia koko ohjeistuksessa on 35 tai 40 mikäli liite lasketaan mukaan. Kehotan jokaisen lukemaan tuon läpi ja arvioimaan tämän ohjeistuksen toteutumista nykymediassamme. Ainakaan en jäisi etomiseni kanssa yksin.

Akateemisesti perusteltu perustelemattomuus

Olen kiinnittänyt huomiota viimeisen vuosikymmenen aikana erääseen ilmiöön, ilmiöön joka on ikäväkseni hyytänyt viimeisen vuoden aikana hymyn kasvoiltani, jättäen tyrmistyneen kauhun tilalle. Ilmiön nimeän täten Akateemisesti perustelluksi perustelemattomuudeksi.

Mielestäni oli huvittavaa kun poliitikot aikoinaan ryhtyivät julistamaan monikulttuurillisuuden ja ylisuvaitsevaisen hyväksynnän epistolaa. Silloin se kuulosti kieli poskella heitetyltä tavalta tuottaa mukavasti lisää suojatyöpaikkoja ja täten työlllistää itsensä ja joukko sukulaisia mukavasti valtion virkaan vuodesta toiseen. Se mitä en osannut rehellisesti naiiviudessani odottaa oli se että poliitikot alkoivat uskomaan tähän utopiaan.

Toisaalta nykyisin osaan jo ymmärtää sen että mikäli utopiaa pitää totena riittävän pitkään, ruokkien sitä ja vaalien vuodesta toiseen, muuttuu utopia todellisuudeksi.

Tämä sama ilmiö tapahtuu psykologisesti kaikille. Mikäli ette usko, niin ryhtykää kohtelemaan kahvinkeitintänne kuin elävää olentoa, keskustelkaa sille, hoivatkaa sitä, jakakaa sen kanssa ilot ja surut ja ottakaa se mukaan jokaiselle perhelomallenne. Kokeilkaa sitten kuinka vahvasti olette valmis haastamaan oman todellisuutenne kun joku 10 vuoden päästä sanoo ettei kahvinkeitin ole koskaan vastannut teille, eikä oikeastaan koskaan keittänyt hyvää kahviakaan.

Mielestäni juurikin tällaisesta utopistien todellisuuden oikeaksi perustelemisesta on nykyisessä julkisessa keskustelussa kyse, tai siis perustelemattomuudesta. Olen useassa eri yhteydessä suorittanut valtauskonnosta poikkeavan loihelausuman, jopa uhkarohkeana miehenä kyseenalaistanut vallitsevan totuuden ja olen onnistunut saamaan poikkeuksetta saman vastauksen: Oikean Totuuden haltija jähmettyy, ottaa joko samanlaisen katseen kuin lasta katsoessa tai jättää ilmeensä muuttumatta, ja jatkaa edelleen aikaisemman epistolansa esittelemistä, kuin vastakkaisia perusteltua puheenvuoroja ei olisi esitettykään.

Seuratessani blogistaniassa vaikuttavaa keskustelevaa kansanosaa, ja yrittäessäni aktivoida tällaisia myös reaalimaailmassa (huonolla menestyksellä tosin) olen tullut siihen tulokseen että parhaiten kantaansa perustelee Oikeasta Totuudesta poikkeavan mielipiteen omaava kansanosa. Jotenkin näyttää että akateemisessa maailmassa määritellyt käsitteet kuten äärivasemmisto, vihapuhe, rakenteellinen rasismi ja nationalismi, joilla on vain vähän substanssia todellisuudessa ja joiden määrittely on parhaimmillaankin häilyvää, antavat käyttäjilleen täydellisen vapautuksen kantansa perustelusta. Mielestäni valtamedia unohtaa aktiivisesti nykyisin koulussakin opetettavan taidon tiedonhaun tuntien yhteydessä "asian kriittisen arvioinnin, lähdetietojen tarkastamisen ja asiasisällön oikeellisuuden varmistamisen". Tuntuu että media hyväksyy minkä tahansa henkilökohtaisen mielipiteen faktuaalisena tosiasiana jota kilttien hallintoalamaisten tulisi välittömästi noudattaa, tai alkaa korjaamaan aikaisempaa olemistaan.

Akateemisesti perustellun perustelemattomuuden taito on viety uskomattomiin mittasuhteisiin, tietyistä asioista nähtävästi kyetään tuottamaan minkä tahansa kaltaisia julkilausumia, ilmaan minkäänlaista huolta siitä että kantaansa tulisi perustella. Tämä näkyy vahvasti niin maahanmuuttokeskustelussa kuin sosiaaliekonomisissa neuvotteluissa. Molemmissa jonkin akateemisen loppututkinnon omaava professuuri on tehnyt julkilausuman jota käytetään tukena perustelemaan omia ajatuksia, huolimatta siitä että vastapuoli saa kyseisen teorian tökittyä niin täyteen reikiä että tämä pitää vettä suunnilleen siivilän verran, mutta tämä ei haittaa. Perustelu on se että jotakin on sanottu, huolimatta siitä että kykenisikö vastapuoli perustelemaan kantansa paljon paremmin.

Se on jo sanottu.

Shokkimediaa

Olen seurannut julkista keskustelua maassamme joka on varsinkin pakolaiskeskustelun myötä äitynyt uusiin mittapuihin. Sosiaalinen media tarjoaa kanavan jokaiselle yksilölle tuottaa ajatuksensa useiden tuhansien ihmisten ihmeteltäväksi sekunneissa, sen suurempaa niitä ruotimatta. Tämä luo sosiaalisen verkostoitumisen kautta lumipalloefektin, tilanteen jossa omaa mielipidettä esitellään julkisella foorumilla ja se lähtee tästä leviämään kulovalkean tavoin.

Useissa kirjoituksissani sivuamani seikka siitä että ihmiset ovat taipuvaisia löytämään perusteluja valitulle katsantokannalleen poissulkien tämän kanssa ristiriidassa olevia asioita näyttäytyy juuri tässä yhteydessä vahvana. Julkinen keskustelu pakolaisista tuntuu omaavan tasan kaksi leiriä: Ei tänne, ja kaikki tänne.

Nämä linnoittautuneet mielipiteet toimivat pääasiallisesti sosiaalisessa mediassa juurikin sellaisina kuin ne ovat: mielipiteinä. Ongelmana vain tulee psykologisesti meillä y-sukupolven edustajilla jotka olemme kasvaneet kirjoitetun faktatiedon parissa. Olemme oppineet siihen että kun luemme poliittista manifestia tai kirjoitusta, aktivoi tämä mielessämme automaattisesti luottamuksellisen ajatuskulun. Kuitenkin sosiaalisen median myötä olemme saapuneet tilanteeseen jossa suurin osa vastaanottamastamme kirjoitetusta informaatiosta ei ole mitään muuta kuin kirjoittajansa henkilökohtaista mielipidettä. Mielipidekirjoitukset sellaisenaan eivät ole uusi juttu, niitä on ollut aina ja tulee olla jatkossakin. Ongelmalliseksi yhtälön tekee se tosiasia että nykyinen informaatioteknologia mahdollistaa sen että ihminen esittää suutuspäissään mielipiteen, josta toinen henkilö tykkää ja jatkaa levitystä edelleen. Pahimmillaan toiminta etenee siihen että pian on syntynyt ryhmittymä joka havainnoi juurikin alkuperäisen mielipiteen kanssa samansuuntaisia ilmiöitä ympäristöstä, pois sulkee muut ja on asiastaan hyvin äänekäs, kuitenkaan loppujen lopuksi perehtymättä sen suuremmin aiheeseen.

Tämä on mielestäni syy miksi julkista keskustelua on jouduttu rajoittamaan. Monet uutispalvelut ovat sulkeneet kommenttiosioitaan tietyistä uutisista. Tämä on mielestäni hyvin surullista sillä tällöin julkinen media muuttuu vahvasti julkisesti kontrolloiduksi. Räikein ilmenemismuoto tästä mielestäni on se että kommentointimahdollisuus on poistettu nimenomaisesti tietyistä jutuista. Tämä luo tilanteen jossa tietyistä aiheista keskusteleminen muuttuu kielletyksi.

Julkinen mediakeskustelu aiheen ympärillä ruokkii myös tällaista vastakkainasettelua aivan tietoisesti, sillä uutisia molemmat näkökannat huomioivista ratkaisuista ei kannata kirjoittaa, niillä ei myydä lehtiä. Hyvänä esimerkkinä tästä on viimeisin pakolaisten syömälakkouutisointi jossa itse tilanteesta uutisoitiin kattavasti, tämän selitykseksi kuultiin useampaa asiantuntijaa, kuvattiin sitä mitä ruoka todellisuudessa on, pohdittiin sitä miten huonosti asiat todellisuudessa ovat, kerrottiin pakolaisten tarjoamista ratkaisuista tilanteeseen ja mitä nämä 70 protestoivaa pakolaista ovat saaneet aikaan. Ja kaikki tämä saatiin aikaan alle 100 pakolaisen toimesta kahdella eri paikkakunnalla.

Maahan nyt tulleiden pakolaisten määrä on jotakin varsin toista.

Ja mieleeni kuitenkin hiipii tässä vihervasemistolaisen median ajassa se että mikäli samaa tilannetta olisi esitetty kantasuomalaisille, saaden n, 4,4 miljoonaa vastausta siihen mitä mieltä ovat kouluruuasta tai siitä että jos heille hätätilanteessa tarjottaisiin lämmin paikka jossa nukkua, ruokaa ja vielä rahaa niin olisiko tämä päässyt uutisiin?