Poliittista juoksuhiekkaa

Olen huomannut blogini tyrehtyneen aika lailla olemattomiin sen tosiseikan vuoksi että yhteiskuntamme ilmiöiden tarkastelu on alkanut käynnistämään itsessäni hyvin negatiivisia tuntemuksia. Se että valitsee katsella asioita monen erilaisten "silmälasien" läpi aiheuttaa suuria ristiriitoja.

En koe itse kuuluvani mihinkään tiettyyn poliittisen suuntaukseen, vaan omaksun näkökulmia useista eri poliittisista näkökulmista. Olen toiminut niin työnantajan, rengin, yrittäjän ja tavallisen virkaatekevän tyhjäntoimittajan virassa, lisäksi olen ollut sekä "akateemisesti sivistynyt" että tavallinen juntti. Olen ollut menestyjä, väliinputoaja ja häviäjä. Katselen siis maailmaa ylipäätään hyvin monesta näkökulmasta, ja tämä aiheuttaakin usein hyvin suurta turhautumisen tunnetta erilaisia ilmiöitä tutkiessani. Julkista keskustelua seuratessani olen suurella surulla seurannut vastakkanasettelua jo vuodet. Varsinkin printtimedia on tässä kunnostautunut, pyrkien aina löytämään vastakkaisia näkemyksiä ja esittämään ne mahdollisimman kärjistetyssä valossa. Näin ollen se luo lähtökohtaisesti hyvin haasteellisen aloitustilanteen keskusteluille, tai niiden edetessä vaikeuttaa sovun löytymistä. Politiikassa on aina tietyllä tavalla eletty itseään ylläpitävässä järjestelmässä, ja tätä tarkoitustahan ratkaisujen pitkittyminen tukee vahvasti. Kuitenkaan mikäli tilanteita tutkitaan avoimesti ratkaistavan kysymyksen kannalta näyttäytyvät mielipide-erot usein pelkästään nyanssieroina.

Oman värinsä tähän keskusteluun selkeästi tuo aikamme egoistinen luonne, jokaisen joka haluaa olla jotakin tulee olla esillä, näkyä, ja aiheuttaa keskustelua. Journalismin perusluonne on muuttunut, enää painoarvo ei ole mahdollisimman objektiivisesta ja puolueettomassa tiedottamisessa, vaan nykyisin painaa paljon enemmän yksilölliset havainnot ja nopea julkaisutahti. Journalistit joutuvat joko tietoisesti tai tiedostamattaan valitsemaan näkökantansa ja puolustamaan tätä raivokkaasti, ja mitä enemmän näkökulmat aiheuttavat keskustelua, sitä tunnetumpi kirjoittajasta tulee. Tämä osoittautuukin ajallemme hyvin tyypillisenä, enää painoarvo ei olekaan siiä "mitä" päätetään tai tehdään, vaan "miten se kerrotaan" ja "kuka sen kertoo". Olen itse pohtinut tämän ilmiön yhteyttä informaatioyhteiskuntaamme, nykyisin kaikki tieto on saatavissa muutamassa sekunnissa helposti jokaiselle näyttöpäätteelle. Tämä luo tilanteen jossa varsinaisten faktuaalisten tietojen tiedottaminen alkaa olemaan turhaa. Täytyy siis keskittyä siihen millaisia tulkintoja faktoista on kukakin tehnyt ja kuinka joku toinen näihin suhtautuu jotta asiasta saadaan uutista tai julkista keskustelua aikaiseksi.

Juuri tällainen vastakkainasettelu onkin usein täysin tarpeetonta. Mikäli todella pyrittäisiin muutoksiin jotka parantavat jatkossa elinolojamme tahi ratkaisisivat yhteiskunnallisia kysymyksiä, olisi yhtälöstä kyettävä pudottamaan tämä egoismi pois. Sillä "kuka ja "miten" asia esitetään ei kuuluisi optimaalisessa järjestelmässä olla mitään merkitystä. Vielä vähemmän merkitystä sillä tulisi olla että missä esittäjä on töissä tahi minkä puolueen jäsenkirja hänellä on taskussa. Ympäristömme, sekä fyysinen että sosiaalinen, vaikuttaa tulkintoihmme, mielipiteisiimme ja katsomuksiimme perustavanlaatuisesti. On mielestäni absurdia ajatella että elämänsä kehä kolmosen sisäpuolella asunut ihminen käsittäisi mitä haasteita asettaa asuminen taajamassa jonka keskusta koostuu kaupasta, kirkosta ja paikallisesta metallipajasta. Saatikka että pikkuisessa taajamassa asuva ihminen kykenisi kokemuksen tasolla ymmärtämään elämää sellaisena kuin se ruuhkasuomessa näyttäytyy. Selkeänä esimerkkinä tässä toimii yksityisautoilun verottaminen, ruuhkasuomessa yksityisautoilu on lähinnä ongelma ja hidaste, julkiset kuljettavat luotettavasti ja usein nopeammin perille. Kun taas toisissa paikoissa pelkästään kauppaan liikkuminen vaatii oman auton, ja jos sitä julkista liikennettä jäisi odottamaan, niin nälkä tulisi lopulta.

Päätöksiä tehdessä ja julkista keskustelua viritettäessä tulisi tämä seikka mielestäni tiedostaa. Tällä hetkellä julkisesssa sanassa trendinä on julkaista omia mielipiteitään, tuettuna joillakin hatarilla perusteluilla, kuin ne olisivat absoluuttisia totuuksia.

Olen elämäni varrella tullut huomaamaan ettei absoluuttisia totuuksia ole olemassa, mikäli joku tällaisen laskee suustaan vähänkin isommassa ihmismassassa, nousee tätä haastavia henkilöitä ylös vähintään kolme.

Yhteiskunnastamme on kuollut, mikäli sitä koskaan on ollut, avoin asioiden tutkiminen ja ratkaisujen hakeminen. Julkinen keskustelu ei mielestäni tähtää mihinkään muuhun kuin viihdearvoon ja egoistiseen pönkitykseen.

Kun tutkitaan lähiaikojen painaviakin poliittisia päätöksiä, niin havaitaan että niissä vastakkain asetetut mielipiteet ja näkemykset eivät olleet loppujen lopuksi kovinkaan kaukana toisistaan, mutta siltä ne saatiin kuulostamaan. Se että millä tavoin nykyistä talouspoliittista tilannetta ryhdtään ratkaisemaan on mielestäni pakon sanelemana hyvin homogeenista, säästöjä on pakko tehdä, ja elinkeinoelämää on pakko elvyttää. Se että tällaisen tahtotilan saavuttamiseksi tarvittiin talouden pohjan murentuminen ja yleinen talouskriisi on mielestäni hyvin säälittävää. Vertaisin sitä autolla seinäänpäin ajamiseen jonka jälkeen ryhdyttäisiin miettimään öljyjen kausivaihtoväliä.

Tulosvastuullista julkishallintoa

Ajatuksen kirjoitukseeni kirvoitti seuraava juttu.

Olen useissa jutuissani sivunnut julkishallinnon tehottomuuden aihetta ja olen hyväksynyt jo aikaa sitten sen tosiasian ettei mielipiteistäni aina pidetä. En omaa aiheeseen yhtään akateemisesti soveltuvaa loppututkintoa enkä tohtorinarvoa. Tästä syystä on hyvinkin luonnollista ettei kaikki mielipiteeni pidä kattavasti sisällään kaikkia niitä hienouksia joita asioissa tulisi oikeaoppisesti sisältää. Olen oppini noukkinut elämän varrelta, itse opiskelemalla, kokemalla ja näkemällä. Lähtökohtaisesti siis juurikin niin väärällä tavalla kuin nyky-yhteiskunnassa voi tietämystään vain hankkia.

Kuitenkin kulmien kurtistus alkaa kun näkee ihmisen jolla kyseisenlaiset hyveet löytyvät ja joka on terveydenhoito-organisaatiota ollut kehittämässä menestyksekkäästi jo yli 10 vuotta aikaisemmin, toimien ansioituneesti samassa toimessa edelleen, antavan lausunnon joka poikkeaa yleisesti hyväksyttävästä mielipiteestä aikaisemmin valitusta suunnasta, alkaa myrsky jossa kyseenalaistetaan lausunnon antajan pätevyyttä. Ei siis niin että niitä hänen perustelujaan joilla hän on päätynyt tähän valtavirtaa vastustavaan mielipiteeseen vaan hänen pätevyyttään ylipäätää antaa tällainen lausunto.

Jos noilla meriiteillä ei ole oikeutettu antamaan tällaista mielipidettä, vieläpä niin että perustelee sen faktuaalisiin tosiasioihin ja osaa kantansa perustella niin paikallisessa, kuin valtakunnallisessa näkökulmassa niin kulmien ryppy vain syvenee sen ajatuksen edessä että kuka sitten oikeastaan on oikeutettu tällaisia mielipiteitä esittämään?

Olen itsekin törmännyt nimenomaisesti sosiaali- ja terveysalan julkishallinnollisissa yhteyksissä samaan ilmiöön kuin jutussa haastateltu, kovin kyllä kokematon ja alaa tuntematon mielipiteen esittäjä on havainnut. Julkishallinnon alaisessa laitoksessa kun joku ottaa esille termit "tehostaminen" tai "tuotantotehokkuus" nousee välittömästi esiin sellaiset väittämät kuin "ei tehostamisella kuitenkaan mitöön oikeasti saavuteta" "se tulee olemaan vain meidän työajastamme pois" "jukishallinnollisen instanssin tavoitteenakaan ei ole olla tuotantolaitos, siksi tuotantotehokkuudesta ei pitäisi keskustella" "ei ihmisten kanssa tehtävää työtä voi aikatauluttaa eikä tehostaa, ne vaan vievät oman aikansa"

Olen havainnut että tällainen ajattelu on julkishallinnollisissa instansseissa hyvin tiukassa. Ja väitän että suurin osa vastustuksesta lähtee ihan pelkästään oman työpanoksen minimoimisesta. Ei siis siitä että julkishallinnossa olisi töissä jotenkin laiskoja ihmisiä, vaan siksi että kyseinen toimintaympäristö on luotu vastustamaan muutoksia. Nykyisellään jokaisessa julkishallinnollisesssa yksikössä saa olla täysin toisistaan poikkeavat toimintamallit ja työskentelykeinot, kunhan kyseisen yksikön itse ilmoittamiin tavoitteisiin, jotka toki perustuvat valtakunnallisiin suosituksiin, päästään niin kaikki on hyvin. Ei ole tarpeen tehostaa tai kehittää toimintaa joka täyttää sille asetetut tavoitteet.

Olen kirjoittajan kanssa täysin samaa mieltä siitä että uusia ratkaisuja ei tuoteta tuottamalla vanhaan toimintaan enemmän rahaa. Tämä toimintamalli tukee vain nykyisenlaisen toiminnan ylläpitämistä tai laajentamista nykyisessä muodossaan. Julkishallinnollinen toimiala ei ole joutunut koskaan rehellisesti sen tosiasian eteen joka esimerkiksi yksityisellä toimialalla on arkipäivää: sopeudu tai kuole. Kuitenkin julkishallinnollinen toimiala on tullut tässä asiassa tiensä päähän, tai siis ei vielä, mutta 15 vuotta lisää aikaa ja ongelma on todella esissä. Tällä hetkellä järjestelmää yritetään saada kestämään suurten ikäluokkien aiheuttamaa "hoivapainetta" lisäämällä rahoitusta ja seiniä. Lisää virkoja, toimitiloja, laitteita ja yksiköitä. Ongelmaksi tulee se että kun nämä on kerran maksettu, tulee niitä julkisin varoin myös jaksossa ylläpitää. Mikäli julkinen sektori turvotetaan tuottamaan samanlaisia palveluita kuin aikaisemmille sukupolville on kyetty tuottamaan, tukemaan suurten ikäluokkien palvelutarjontaa, niin mitä tapahtuu suurten ikäluokkien poistuessa tästä oravanpyörästä? Silloin on aika loppu. Sitten paikkaillaan vahinkoja joiden ehkäisyyn voitaisiin ryhtyä nyt.

Mielestäni on nurinkurista ajatella sitä että nykyinen järjestelmä ilmoittaa tarvitsevansa jatkuvasti lisää rahaa palveluiden varmistamiseksi ja tätä pyritään paikkaamaan aktiivisesti monella sektorilla pumppaamalla olemassaolevaan järjestelmään lisää rahaa. Minusta tämä kuulostaa siltä kuin vuotavaan veneeseen vaihdettaisiin vain isompi pilssipumppu.
Aidosti kestävät ratkaisut lähtevät rakenteellisista uudistuksista, uusista tavoista tuottaa palveluita ja taata yksilölle paras mahdollinen palvelujen taso.

Eniten tässä yhteydessä huolestuttaa jatkossa tuotettavien terveyspalveluiden taso. Yksityiset toimijat ovat tuoneet Suomeen uusia innovatiivisia palveluita. Yksityiset toimijat ovat perustaneet Suomeen useamman sairaalan mm. taatakseen vakuutuskorvauksia saavien asiakkaiden paluun työelämään julkishallinnollisen koneiston käsittelyä tehokkaammin. Yksityiset toimijat hakevat aktiivisesti vastauksia siihen kuinka tuottaa lakisääteiset palvelut kustannustehokkaasti. Näiden palveluntarjoajien kanssa tulee mielestäni myös muista se että heidän elantonsa on kiinni siitä millaisen asiakaspalvelukokemuksen asiakas saa. Tämä on mielestäni julkishallinnollisella puolella unohdettu täysin. Järjestelmä on luotu autoritääristä odottelua varten. Siinä millaista saatu palvelu lopuksi on, on vain pieni merkitys siinä että millaiseksi asiakkaan kokemuksellinen puoli asioinnista muodostuu. Toki se täytyy julkishallinnollisille organisaatioille myöntää eduksi että he ovat tämän vieneet jopa niin pitkälle että se pienentää heidän omaa työkuormaansa. Tunnustan itsekin syyllistyneeni siihen että olen jättänyt useammat minulle kuuluvat etuudet hakematta, tai palvelut käyttämättä koska näiden saaminen on lopulta niin monimutkaista, kuluttavaa ja aikaavievää.

Mielestäni on yksinkertaisen naurettavaa se että tällähetkellä suurin taistelu näyttää sote-uudistuksessakin se että kuka saa pitää nykyisen toimensa muuttumattomana ja kuka joutuu muuttamaan uusiin toimitiloihin tekemään samaa asiaa jota aikaisemminkin teki.

Tarvittavaa muutosta ei tuoteta seiniä muuttamalla.

Tarvittavaan muutokseen tulisi mielestäni lähteä tuottamaan muutosta palvelutuottamisen asenteisiin. Nyt vastustetaan muutoksia ihan muutosten vastustamisen vuoksi. Nyt pystytään todentamaan tutkimuksellisesti että uusilla toimilla pystyttäisiin pienentämään odotusaikoja, parantamaa asiakaspalvelukokemusta, lyhentämään odotusaikoja ja nostamaan toimiyksikön tuottavuutta, mutta näin ei toimita. Nyt todetaan kyllä että tällaisia muutoksia tarvitaan ja ne olisivat hyviä, mutta niitä ei tehdä.

Mitä sitten tällä hetkellä tehdään?

Nyt tapellaan siitä kuka joutuu jotakin tekemään.


Olen useasti kirjoituksissani maininnut siitä että mikäli julkishallinnollinen koneisto olisi yritys olisi se ollut konkurssissa jo pitkään. Mielestäni yritysmaailmasta tuttuja lainalaisuuksia pitäisikin laajemmasti tuoda julkishallinnon käyttöön. Meillä on laaja-alaista tutkimustietoakin siitä miten tuotetaan laadullisesti ja asiakaspalvelukokemuksellisesti hyvää hoitotyötä, mutta näitä kokemuksia ei kuunnella. Miksi?
Vastaus on yksinkertaisesti asenne. "kyllä se yksityisellä puolella noin toimii, mutta meillä tehdään näin"

Todistelusodankäyntiä

Tomuntäytteiset tervehdykset blogini seuraajille, suhteettomaksi venyneen tauon jälkeen, tuntuu että tämä näppäimistön tomu ei vain hellitä.

Tomutetaanpas nyt sitten tomuja oikein urakalla sohaisemalla suoraan syvään päähän eli aiheeseen Venäjä.

Jotenkin on viimeisten vuosien aikana tuntunut siltä että poliittinen koneistomme on viritetty sellaiselle tasolle ettei sen päätöksiin vaikuttamisen yrittäminen, tai yleiset mielipiteet merkitse juurikaan mitään. Tämä nousee mielestäni hyvin esille kun vaivautuu ajatuksella tutkimaan yhteyksiä valtamedian ja poliitikkojen välillä.

Tuntuu että suomalaiseen mediamaailmaan on syntynyt sanaton, tai miksei sanallinenkin, sopimus siitä että kun jotakin poliittisesti merkityksellistä tahi kiistanalaista päätöstä nuijitaan pöytään niin lehdistö keskittyy aina, vääjäämättä ties minkä kertun bikinikuviin tahi Pertin ja Paavon hääjuhliin.

Tätä tanssia kauan seuranneena on tullut sellainen hieman turta olo, ajatus siitä että onko asioista järkeä edes sanoa mitään kun ei ne siitä mihinkään koskaan oikeasti muutu? Niinhän se kertovat että löyhässä hirressäkin roikkumiseen tottuu ennemmin tai myöhemmin, sitten se menee omalla painollaan.

Kuitenkin poliittisen masinoinnin ja byrokratiakoneiston multihuipentuma on mielestäni tullut esiin Venäjän viimeaikaisessa toiminnassa. Tai ei lähinnä Venäjän, Venäjä tekee niinkuin Venäjä tekee, ei siihen ole tullut mitään muuutosta, mutta huomionarvoisinta mielestäni on koko se sitrkus mitä tämän ympärille on syntynyt.

Tarkastellaanpa hieman viimeaikojen realiteetteja maailman politiikasta ja Venäjän sisäpolitiikasta: Venäjällä on käynnistetty suuret kampanjat Putinin kohottamiseksi jalustalle, vastarinnan minimoimiseksi ja yhtenäisen, ideaalisen Venäjäkuvan luomiseksi. Venäjä on hyökännyt vieraan valtion alueelle. Venäjän suurlähetystöistä on vedetty takaisin kotimaahan useita díplomaatteja. Venäjän näkyvin oppositiojohtaja tapetaan maan tarkimmin valvotussa kaupungissa keskellä katua. Venäjä uhoaa ulkovalloille avoimesti. Venäjä rajoittaa kansalaistensa oikeuksia omiin mielipiteisiinsä.

Mitä tästä sitten seuraa?

Tutkivia komiteoita.

Kaikessa tärkeää on se mitä kenenkin on sanottu kertoneen tahi tehneen erilaisten medioiden palstoilla. Varsinaisesti se mitä oikeasti tapahtuu on vain sivujuonne siihen mitä siitä kerrotaan, kenen sanotaan tehneen ja sanoneen mitä, ja kuinka toiset ovat tästä mielensä pahoittaneet.

Mielstäni farssimaiseksi paisunut ukrainan kriisi paljasti suurimman heikkouden komiteatyöskentelynä vedettävistä organisaatioista: jahkaaminen.

Se minkä Venäjä osaa on jonkin asian tekeminen ja sen samanaikainen kiistäminen. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Tappoi siellä joukoittain ihmisiä ja aiheutti siviileille suurta kurjuutta, mutta mitä tekevät kansainväliset joukot?

Pohtivat että onko tässä kyseessä nyt oikeastaan hyökkäys, ja puhutaanko tässä nyt oikeastaan sodasta.
Tämä mahdollistuu nimenomaisesti siksi että Venäjä kiistää näin tekevänsä. Tähän vaaditaan siis todisteita, puolueettomia todistajia jotka ovat olleet paikanpäällä asiaa toteamassa ja jotka ovat toimittaneet raporttinsa lautakunnalle joka on eri kulttuurillisia näkökulmia ja poliittisia käytänteitä ja kansallisia eroja huomioiden tehnyt tulkintansa tilanteesta.
Ja joka esittää näinollen valistuneen arvauksensa siitä mitä saattaa olla tapahtumassa.

Ei kukaan oikeastaan ilmeisemminkään halua saada sellaista raporttia Venäjän toiminnasta että se oikeasti vaatisi vastausta, tahi toimintaa. Saatikka sitten avointa mielipidettä ja ääneen asioiden toteamista, ei, sehän olisi poliittinen itsemurha. Toisaalta Venäjä on kyllä osoittanut lähiaikoina että itsemurha saattaa olla enemmänkin kuin poliittinen.

Itse jäin todellakin ihmettelemään tilannetta jossa Ukrainassa tankit ja miehitysjoukot vyöryvät Ukrainaan ja siviilit pyytävät apua sekä YK:lta että EU:lta.

Ja tilannetta selvittämään asetetaan työryhmä.

Sama ongelma esittäytyy nykyisessä maailman poliittisesa tilanteessa. Oletettavaa kuitenkin on, että kaikkien maiden päättäjät eivät voi olla niin luupäisiä etteivät he tajua mitä tässä on tapahtumassa, Venäjä käyttäytyy Venäjän tavoin. Kuitenkaan tämän ääneen toteaminen ei ole mahdollista todisteiden ja tukijoukkojen puuttuessa. Täytyy olla aukottomat todisteet väärinkäytöksistä jotta voidaan asettaa oletus näistä. Ja Venäjän kanssa toimiessa tulee eteen vielä suurempi ongelma: viimekädessä Venäjä ei välitä hyväksyykö joku muu sen toimintaa.

Tämä toisaalta käynnistää toisen koneiston: Mikäli on todettu että jotakin tapahtuu, saatu joku myöntämään että sitä tapahtuu, sitä on uhattu jollakin asialla ja se ei välitä tästä uhkauksesta. Mitä nyt sitten oikein tehdään?

Tilanne tällä hetkellä on mielestäni se että Venäjä käytäytyy sille varsin ominaisella tavalla: täysin välittämättä muusta maailmasta, keskittyen ikoninpalvontaan ja mielipiteiden rajoittamiseen. Tuottaa valtavasti propagandaa jopa ulkomaita myöten ja suorittaa sotilaallisia operaatioita rajojensa ulkopuolella.

Tässä ei ole mielestäni yhtään mitään uutta. Tämä on peliä minkä Venäjä vallan hyvin osaa, se tekee mitä tahtoo ja kyseenalaistaa julkisesti sen että tekeekö se sitä sittenkään. Se mikä mielestäni on naurettavaa on se että sen annetaan tällainen toimi tehdä, ja ihmetelään vain sitä että "tekeeköhän se oikeasti jotakin vai ei, kun se sanoo ettei se mitään tee?"

Selkeästi mielestäni on noussut tässä kriisissä esille se tosiasia että mitä kansainväliset sotilasliitot, unionit ja yhteisöt ovat valmiita oikeasti tekemään kun yksi kansakunta ryhtyy riehumaan samassa leikkikentässä?

Ei mitään.

Politiikkaa ja politrukkeja

Monet ovat varmastikin seuranneet Krimin tilanteen kehittymistä ja ajattelinpa nyt sitten työntää lusikkani soppaan.

En varsinaisesti aio puuttua tuohon Krimin kriisiin vaan uutisointiin ja yleiseen asennoitumiseen Venäjää kohtaan tässä asiassa. Kun seuraa valtamedioiden maailmanlaajuisesti maalaamaa mielikuvaa venäjästä herää vääjäämättä mielikuva menneestä, menetetystä suuruudesta, siitä Venäjästä joka joskus oli jotakin. Monessa yhteydessä on tullut selväksi kuinka länsimaat yrittävät sivistää takapajuista ja haparoivaa Venäjää.

Tämä asennoituminen saattaa mielestäni osoittautua kohtalokkaaksi monelle toimijalle. Sillä mielestäni ulisi vähintäänkin kunnioittaen muistaa että puhumme maailman toiseksi suurimmat asevoimat maavasta maasta. Myöskin sotilasmahdin todellinen ruumiillistuma on varmastikin vielä näkemättä sillä Venäjän ollessa todellinen supervalta oli sillä yksi ja ainut tapa jakaa omaisuuttaan: Kaikki kärrättiin Moskovaan ja sieltä jaettiin muualle Venäjän hallintoalueella. Tämä on varmstikin luonut myös tilanteen että jossakin Moskovan lähikylissä on melkoisia ase-, ja räjähdearsenaaleja.

Myöskin Tulisi mielestäni muistaa Venäjän tapa käydä sotiaan, mikä toistuu läpi jokaisen sotatoimen jota Venäjä on tehnyt ja jonka valtion päämiehet pystyisivät varsin nopeasti toteamaan jos he viitsisivät todella historiaa lukea.

Venäjä todistaa taistelu taistelun jälkeen yhden asian sotahistoriassaan: voittaja määrittelee oikean ja väärän.

Venäjä on useissa sodissaan hakenut oikeutuksen hyökkäyksilleen itse tekemällään provokaatiolla. Ja jatkaen tätä massiivisella propagandalla luoden epäilyksen varjon kansainväliseen politiikkaan siitä kuka oikeastaan sodan aloitti.

Mikäli sodan "vikapäästä" ja "pienemmän kiusaajasta" ei ole varmuutta ei kansainväliset toimijatkaan liity mukaan taisteluun. Toinen sotilasmanööveri jota Venäjä on harrastanut sujuvasti on toisen maailmansodan aikaan suoritetut venäläistämiset. Maailmansodan lopputulos palveli venäläisiä tässä varsin hyvin.

Lopputulemalla niille alueille joissa oli tiettyä kansalaisuutta, kulttuuria ja kieltä puhuva populaatio, tarjottiin mahdollisuus kuulua samaa populaatiota edustavaan valtioon. Toki Venäjähän hoisi asian niin että se kärräsi valloittamiltaan alueelta kaikkien muiden väestönosien edustajat pois ja korvasi ne alkuperäisillä venäläisillä. Lopputulos= kaikki alueet joille tämä ehdittiin tekemään ovat, ja tulevat kansainvälisten sopimusten ratifioimana pysymään osana venäjää.

Pelottava tilastollien osiasia on se että mikäli Venäjä aikoo säilyttää suuruutensa tai luoda taloudellista vaurautta tarvitsee se sodan. Varsinaista sotaa joka saisi Venäjän kokoisen valtion teolllisuuden pyörät todella pyörimään ei ole ollut liian pitkään aikaan.

Myöskin se että Venäjä on harrastanut varsin maltillista ulkopolitiikkaa jo pitkän aikaa ei sovi yhteen Venäjän aikaisempien toimintojen kanssa mikä luokin pelottavan ilmapiirin. Muistamisen arvoinen seikka on se, että Venäjän hallinnossa vaikuttavat vielä samat henkilöt kuin hirmuhallintojen aikana, ei kaikki voi niin tehokkaasti muuttua.

Se mikä kutsuu hymynkareen jatkuvasti huulilleni on käsite Usa:n maailmanpoliisiudesta. Tämä tulee mielestäni hyvin esille "lennokki" episodissa kyseisen kriisin aikana. Mitä tässä oikeastaan tapahtui: Venäjä käski Usa:ta pysymään poissa. Venäjä kertoi kansainvälisesti ettei kenenkään tarvitse sekaantua sen ulkopolitiikkaan. Venäjä harrasti uhoavaa ulkopolitiikkaansa Krimillä. Krimillä ilmaistiin halu liittyä Venäjään vapaaehtoisesti. Venäjä ampui alas Usa:laisen vakoilukoneen Ukrainan ilmatilassa.

Kerrataanpa: Venäjä ampui alas Usa:laisen vakoilukoneen Ukrainan ilmatilassa.

Eli: Venäjä ampui lupauksiensa mukaisesti alas asiaankuulumattoman osapuolen vakoilukoneen paikassa jossa sen ei pitänyt edes alunperin olla. Ja miten asia uutisoidaan?

Venäjä uhoaa Usa:lle ja aikoo aloittaa sodan.

Kysynpä vielä kuka tässä härnää ja ketä?