Auttamislupa

Tervehdys lukijoille, mukava huomata että pidemmän tauon jälkeen ihmiset edelleen löytävät kirjoitukseni.

Tartun aiheeseen jota olen joskus aikaisemminkin sivunnut, mutta mikä on taas noussut viimeaikojen uutisoinnin seurauksena otsikoihin.

Olen huomannut että nykyisin vaikka suorittaisit pyyteetöntä auttamistyötä, hyväntekeväisyyttä tai järjestötoimintaa, jos valtamedia saa sinusta otteen tulee tämän löytää jokin keino saada hyväntekijä vedettyä lokaan.

Hyvänä esimerkkinä tästä oli takavuosina tapahtunut hyväntekeväisyystempaus jossa kodittomille jaettiin ruokaa ilmaiseksi. Kuulostaa jalolta, hyvältä ja hyväksyttävältä. Tekopyhäksi ja vääräksi tämä sitten taasen muuttui heti kun kuultiin että tämän tekivät Cannonball- moottoripyöräkerhon jäsenet.(Tähän laittaisin linkin, mikäli sitä vielä juttuihin löytyisi) Välittömästi tämä tiedon jälkeen touhu otettiin hurjan riepottelun kohteeksi.

Sama ilmiö oli huomattavissa Helvetin enkeleiden koulukiusaamista vastustaviin tempauksiin osallistumisessa kuten esimerkiksi tässä. Ja nyt viimeisimpänä teloitettavan penkille on noussut Brother Chrismas. Toki mikäli tileissä on epäselvyyksiä tulee tämä selvittää. Kuitenkin kaikki uutisointi ei keskity tähän Brother Chrismasin taustalta löytyvän Ari Koposen hahmon ryöpyttelystä on tullut paljon suurempi asia. Outoa mielestäni on että julkisuuteen on ryöpätty Ari Koposen Watsapp viestejä, aikaisempia somepostauksia ja paljon erilaista yksityiselämään liityvää materialistoa. Kuitenkin kaikissa jutuissa Kyseinen henkilö on kuvattu sonnustautuneensa Brother Chrismassiksi.

Äkkiseltään tässä alkaisi jo epäilemään jotakin mutta saattaa tuolle epäilylle näköjään olla perusteluitakin .

Tuossa tapauksessa pohdituttaa median vastuu toisen toiminnalle haitan tekemisestä. Brother Chrismas oli alunperin hyväntekeväisyystempaus, joka myöhemmin paisui ihan järjestöksi. Kuitenkin koko toiminta nojautuu voimakkaasti tuon Brother Chrisma-hahmon habitukseen, läsnäoloon ja somenäkyvyyteen avun perille viemisestä. Tämän ryöpytyksen jälkeen tuohon partasuuhun liittyvä mielikuva voi olla voi olla jotain muuta kuin luotettava.

Kokonaisuutenaan tässä mietityttää se että kun Suomessa jokin muu taho kuin Veikkau Oy lähtee järjestämään hyväntekeväisyyttä niin se tulee kaikin keinoin tuhota.

Mitä väliä sillä oikeastaan on mistä se apu tulee? Eikö oleellisinta ole että se tulee?

Ja mikä ongelma siinä on että ihminen joka aikoinaan olisi tehnyt jotakin hyvinkin pahaa haluaa nyt auttaa jotakuta? Tekeekö se avun vastaanottojasta jotenkin osallisen avun antajan pahoihin tekoihin/somepostauksiin/rasismiin/huonoon ulkonäköön/pahuuteen?

Syrjäseuturasismia

Olen seurannut viimeaikoina laajenevalla mielenkiinnolla niin SOTE- sotkuilua kuin poliittista ilmapiirin muutosta maassamme. En voi olla pohtimatta jälleen kerran sitä todellisuuden tasoa millä päättäjämme oikeastaan asustavat. Niin SOTE ehdotuksissa joissa maakunnat jäävät utopistisen toivemaailman jalkoihin kuin liikennekaariuudistusten myötä. Jään vahvasti pohtimaan sitä miten kauas ihminen voikaan realismista ajautua.

Kokonaisuudessaan mielestäni kyse on siitä että päätöksenteko on järjestelmässä liian kaukana päätöksen toteuttamisesta. Suurimman osan päätösten kohdalla vaikutus ei todellisuudessa näy arkadian mäellä kuin tilastotietona ja todellinen vaikutus jää päättäjiltä näin kokematta .

Jäin kesällä pyörittelemään ajatusta siitä että päätöksenteon voisi järjestää fiksumminkin nykyteknologiaa hyödyntäen. Edustajistomme tulisi edustaa koko Suomea. Kukin toivon mukaan niitä vaalipiirejä joista on tullut valituksi. Kuitenkin jotta esim. vesantolainen edustaja kykenisi edustamaan todella alueensa asioita valtakunnan tasolla, tulee hänen muuttaa Helsinkiin näin tehdäkseen. Tästä pääsemme vääjäämättömään todellisuuden muokkautumiseen. Lukijani varmasti tunnistavat käsitteen aikaisemmista teksteistäni.
Miten voimme todella olettaa edustajiston joka asuu pääkaupunkiseudulla, tämän palveluiden, tieverkon ja julkisen liikenteen huomassa kykenevän säilyttämään kontaktin esim. juuri sinne vesantolaisen pienyrittäjän näkökulmaan ja ongelmiin.

Eikö touhua voitaisi hoitaa sekä tehokkaammin että yksinkertaisesti paremmin esim. etäyhteyksiä hyödyntämällä? Miksei virkaan valituilla edustajilla voisi olla työhuone sillä paikkakunnalta josta he ovat lähtöisin ja asiat hoituisivat sieltä? Tekniikka tämän kyllä mahdollistaisi. Myöskin pakolliset läsnäolopäivät muuttuisivat näin luonnollisesti oikeasti pakollisiksi eivätkä vain nykyisiksi "tule paikalle jos tahdot" kokoontumisiksi. Näin edustajistomme voisi edes teoreettisesti säilyttää kontaktin niihin kaukaisiinkin alueisiin joita tekemänsä päätökset koskevat. Päätösten valmistelutyö, puheenvuorojen valmistelu ja suurin osa valiokuntatyöskentelystä kun on myös paperityötä. Nykyisin paperityöt toteutetaan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kuitenkin jo sähköisessä muodossa niin vastaanottajan fyysisellä sijainnilla ei yksinkertaisesti ole merkitystä.

Varsinkin maakuntauudistuksen ja SOTEn myötä olen ihmetellyt vähintäänkin voimakkaasti sitä miten tietyt realistiset tosiasiat voidaan unohtaa.

Hyvänä esimerkkinä tästä on väite jota kumottiin mediassa myön mm. Bernerin toimesta: Suomen tieverkosto olisi huonossa kunnossa. Perusteluihin kuului se että rahaa on laitettu paljon ja liikennekuolemien määrä on tippunut. Kuitenkin suurin vaikuttaja liikennekuolemien tippumiseen kuitenkin on autojen turvavälineiden lisääntyminen ja suuremmilta osiltaan juurikin tuo teiden heikko kunto. Ihan sama vaikka alla olisi kuplamuovista valmistettu katumaasturi, jos tiessä on pään kokoisia reikiä, tai sillä pystyy luistelemaan kohottaa se kummasti kaasujalkaa kenellä tahansa...

Tervehdys lukijoille.

Maassamme on käyty lävitse hyvin mielenkiintoisia aikoja ja minäkään en malta olla puuttumatta omalla itseoikeutetulla sormellani poliittisen toiminnan ihmettelyyn. Ihmettelyni tiivistyy seuraaviin kysymyksiin:


1. Halla-Ahon puheenjohtajuus

Jotenkin kummastuttaa se, että mikäli hallituspuolue vaihtaa kesken hallituskauden puheenjohtajansa niin koko puolueen kanssa ei tämän jälkeen voida enää tehdä yhteistyötä. Ymmärtääkseni, hyväksyn sen että voin olla väärässäkin, järjestelmämme on rakennettu niin että eduskuntaan paikkoja saa tietty puolue. Itse en ole koskaan kyennyt äänestämään suoraan jotakuta pääministeriksi tai puolueen puheenjohtajaksi. Tätä vasten kuulostaa vähintäänkin oudolta että hallituspuolueen puheenjohtajan vaihduttua todetaan "Kyllä me pystyimme tekemään yhteistyötä Timo Soinin perussuomalaisten kanssa mutta Jussi Halla-Ahon perussuomalaisten kanssa yhteistyö on mahdotonta"

Ja vielä oudommaksi tämä menee koska ilmoitus tästä tuli välittömästi puheenjohtajavaalien jälkeen. Tulisiko siis puoluevaalit aina järjestääkin eduskuntavaaleja edeltävästi ja puolueen vastuupaikkojen muuttaminen olla laitonta hallituskauden aikana?

Väkisin hiipii mieleen kysymys siitä "Miksi Halla-Ahoa ei OIKEASTI haluttu samaan pöytään muiden päättävien mahtimiesten kanssa?" Näinköhän pelko toiseksi jäämisestä alkoi manifestoitumaan tiettyihin pakararakoihin.

Puheenjohtajuuden menetettyään Timo Soini on osoittanut olevansa kyllä todellinen poliittinen karju. Soinin esittämä teoria Suomen Sisun masinoimasta vallankaappauksesta puolueen sisällä ja Soinin irtisanoutuminen Halla-Ahon taustajoukkojen "törkeästä ja hälyttävästä toiminnasta" on kyllä jo melkolailla huvittavaa. Soini ei edes vaivautunut keksimään uusia uhkakuvia, vaan käytti häntä kohtaan esitettyjä syytöksiä nyt uutta kohdetta vastaan. Kierrätys se on päivän sana.

2. Hallitusyhteistyö

Uusi vaihtoehto eduskuntaryhmittymä? "Ans mää mietin hetken"- "Onko meillä nyt siis sellainen tilanne että meillä on hallituksessa sellainen ryhmittymä mitä kukaan ei ole sinne äänestänyt ja mitä ei ole ollut olemassa edes silloin kun edustajistoa on valittu ja se saa lain mukaan jatkaa hallituksessa?

Jokin osa tästä koko kuviosta ei vain mahdu minun päähäni. Eikä siinä että miten hallitusyhteistyötä kaavailtiin tehtäväksi siinä vaiheessa kun ilmoitettiin hallituksen hajoamisesta. Tällöin kaavailtiin sitä että perussuomalaisten kanssa ei yhteistyötä voida tehdä joten mitä tähän tilalle otetaan että saadaan edustajisto täyteen.

Edelleen mietin tätä järjestelmäämme. Miten voidaan edes miettiä sitä että kansan kolmanneksi suurimmaksi äänestämä puolue jätettäisiin pois hallituksesta. Ymmärrykseni mukaan hallitusyhteistyökumppaneiden tulisi edustaa Suomen kansaa siinä muodossaan jonka kansa on valinnut. Miten voi olla mahdollista että sieltä edes suunnitellaan jätettäväksi jokin osatekijä joka edustaa kolmanneksi suurinta osaa kansasta pois? Ja Sitten vielä puhua demokratiasta.

Vai onko se sitten niin että se demokratia onkin olemassa vain silloin kun se palvelee oikeansuuntaista ajattelua?

3. Uutiskäyttäytyminen

Olen useampaan aikaisempaan kertaan kirjoittanut median vaikutuksesta ja siitä miten otsikot, kuvat ja asiayhteydet esitellään mahdollisimman raflaavalla tavalla. Mutta seuraavassa etusivussa jäi silmään eritoten se miten koko sivu oli rakennettu:

Oma huomioni kiinnittyi tässä siihen "miten" sivu on rakennettu ennemminkuin "mitä" sivulla on. Sivullahan voisi ihan yhtä hyvin lukea vaikka: "Kolmoismurhaaja vapaana". Sivu on rakennettu koko etusivun kokoiseksi shokkiuutiseksi, synkällä pohjalla leikitään taas mielestäni sen kanssa että kyseinen kanta olisi jotenkin tuomittavaa. Myöskin koko etusivun peittävä otsikointi viittaa hyvin poikkeukselliseen tapaukseen. Viimeksi samanlainen tuli vastaan Mauno Koiviston kuollessa.

Taas koko uutisoinnissa huutaa mielestäni se että kansa ajattelee väärin ja tämä tulee tuoda esiin ja shokeerata kansa hereille ja vaihtamaan katsantokantaansa.

Olisiko uutisointi ollut samanlaista muiden puolueiden edustajien kanssa? Olisiko esimerkiksi RKP:n edustajan yllätyssuosiota uutisoitu shokkiuutisen kaltaiseen suruvaippaan käärittynä?


4. Soteuudistus

Tämä on aihe josta voisin kirjoittaa oletettavstikin useamman kirjan, on se pitänyt sisällään niin useita ereilaisia mielenkiintoisia sosiaalisia ja poliittisia ilmentymiä, mutta tartun nyt siihen todellisuuteen jossa Sotea lykättiin vuodella. Vuoden lisäaika on tarkoitettu lakimuutosten viimeiseen viilaukseen. Täysin ymmärrettävää, mikää lakiehdotushan ei siis tule koskaan hylätyksi, ne vain palautetaan valmisteluun. Isoin ihmetyksen aihe minusta oli katsantokanta siihen että oppositio, joka on useasti esille nostanut hyviäkin kysymyksiä monen asian suhteen, rajataan pois uudistusten käsittelystä. Mielestäni tässä hukataan taas todellisuus siinä että soten kanssa joutuvat elämään useat sukupolvet uudistuksen jälkeenkin. Ei vain se porukka joka on 4 vuotista komennustaan suorittamassa.

Mieleeni hiipiikin tämän seurauksena kysymys: Mikäli virheen korjaamisen vaiva on suurempi kuin sen tekeminen kulloistenkin viranhaltioiden taholla niin tuleeko virhettä siis edes korjata?

Julkinen tuomitsevaisuustoimisto

Törmäsin seuraavaan juttuun ja jäin miettimään tuota kokonaiskuvaa ja tätä massiivista loukkaantumiskoneistoamme.

Mielestäni poliisimies ei tuossa asiassa tehnyt mitään väärää, olen tätä mieltä senkin uhalla että seuraavaksi kivet lentävät tähän suuntaan. Tarkastellessa kokonaistilannetta tuossahan siis oli esissä se että puolustusvoimilta oli viety rynnäkkökivääri. Kivääri joka pystyy tekemään hyvin pahaa jälkeä myös luotiliivillisen yksilön sisuskaluissa. Kyseistä kivääriä oli etsitty jo kymmenistä paikoista tuloksetta. Kyseisen kiväärin etsintöihin oli työllistetty niin paljon ihmisiä että puhuttiin suuretsinnöistä. Vastaavalla kiväärillä oli tapettu aiemmin poliisihenkilö ja aiheutettu paljon aiheellista kauhua. Kaikkien näiden faktojen perusteella kun poliisille tarjoutui tilanne lopettaa koko sirkus olisi mielestäni ollut väärin jättää tämä mahdollisuus käyttämättä. Toki tämä rauhoitti myös rikollisten arkea, vähemmän häirintää poliisin puolelta harrastustoimintaan, mutta vaihtoehto olisi ollut ikävä.

Ihmetykseni keskittyy siis siihen että koko sirkuksen pysäyttäneen poliisin toimintaa tutkitaan nyt koska hän antoi tuoda aseen poliisin huomaan ilman seurauksia.

Mielestäni kun tarkastellaan vaihtoehtoa olisi se ollut enemmän järkyttävä. Mikäli ase olisi jätetty rikollisten haltuun, eikä sitä olisi sopimalla pois hankittu olisi suuretsinnät todennäköisesti jatkuneet, ja lopulta tämä olisi johtanut siihen että kyseistä asetta olisi käytetty, eikä kovin mielyttävällä tavalla.

Mikä tässä menettelyssä sitten oli ongelma? Tuodaanhan luvattomia aseita poliisille muutenkin ajoittain ilman seuraamuksia. Ongelma mielestäni tulee byrokratiassa ja marssijärjestyksessä. Yksittäinen poliisihan otti itselleen päätösvallan siitä saako tällaisesta asiasta tuomiota vai ei, vapautti omavaltaisesti tekijän rikosoikeudellisesta vastuusta. Mietin sitä miten tilanne sitten olisi kuulunut hoitaa niin että siihen siunaus kaikilta tahoilta olisi ollut? Olisi varmaankin vaatinut jonkinlaisen oikeuden päätöksen syyttämättäjättämisestä, mahdollisesti jonkun isompikenkäisen poliisihenkilön vastaanottomaan tämän aseen, ja mieluiten vielä jonkin julkisuuden henkilön ojentamaan kyseisen tussarin suorassa tv-lähetyksessä.

Mihin on kadonnut se että asiat vain hoidettaisiin ja oltaisiin tyytyväisiä siihen että ne on nyt tehty?

Aseistariisuntaa

Törmäsin mieltä ylentävästi mielestäni varsin hyvään kirjoitukseen Ulla Appelsin kynästä.

Tässä kirjoituksessa mielestäni perustellusti todennetaan sitä tapaa joka meillä ihmisinä näyttää olevan. Tapaa jossa Oikean Totuuden vastainen argumentaatio jätetään omaan arvoonsa ja tämän esittäjille lähinnä nauretaan, asioihin edelleenkään perehtymättä. Mielestäni kysymys siitä että kuinka edustajistomme kykenee objektiiviseen asioiden tarkasteluun onkin hyvin keskeinen ajatus. Tämä piirre edustajissamme olisi mielestäni lähtökohtaisesti työhön valitseminen edellytys. Tilannehan kokonaisuudessaan on se että 200 ihmistä pyrkii tekemään päätöksiä joissa se ottaa huomioon 5 miljoonan ihmisen näkemykset. Tämä todellisuus mielestäni usein unohtuu.

Poliittisten asioiden eteenpäinviemisessä olen seurannut samaa vastakkaisasettelun tarvetta kuin monessa muussa asiassa. Näyttäisi niin että edustajistomme valitsee voimakkaasti jonkin "leirin" ja täältä käsin he tutkivat vastaantulevaa todellisuutta kunkin leirin valitseman todellisuuden pohjalta. Kokonaisuudessaan muistuttaisin edelleen siitä että 200 ihmistä päättää 5 miljoonan ihmisen asioista. Onko meillä oikeastaan varaa näihin leireihin? Miksi yleisestä keskustelusta unohdetaan täysin se että on mahdollista olla samassa asiassa aivan yhtä oikeassa, vaikka näkökulmat ovatkin täysin päinvastaisia?

Hyvän esimerkin antaa juurikin kuvatunlaisesta toiminnasta Panu Raatikainen blogipostauksessaan Ulla Appelsin jutusta. Miksi toisen näkökulma on pakkko lähtökohtaisesti saada jotenkin ammuttua alas, vaikka toinen perustaa huomionsa faktoihin?

Itse pyrin aina tarkastelemaan asioita niiden laajemmassa mittakaavassa enkä omista minkään puolueen jäsenkirjaa enkä tunnusta mitään aatetta. Ehkä tämä juuri onkin se ominaisuus joka on aina estänyt minua todella ymmärtämästä ihmisiä jotka tällaiseen toimintaan ryhtyvät. Maailmassa on mielestäni liian monta tapaa tulkita asioita että pystyisimme todella sanomaan mikä niistä on se Oikea Totuus.

Hiljaisuuden haudalla

Tervehdys arvon lukijoille.

Olen useamminkin pohtinut sitä miten politiikka ja päätöksenteko on päässyt putoamaan yleisessä keskustelussa varsin epäkiinnostavalle tasolle, mutta taas tämän todellistuminen vetää itseni hieman hiljaiseksi.

Tapoihini kuuluu ajoittain selailla myös iltapäivälehtien juttutarjontaa, lähinnä luppoajan täyttämiseksi, ja tämä on lähiviikkoina suoraansanottuna tyrmistyttänyt. Jos nyt tarkastellaan esimerkiksi Yhdysvaltain presidentinvaalien aikaista uutisointia ja tästä seurannutta jälkipyykkiä. Vaalikamppailun aikana julkiseen keskusteluun nostettiin hyvin vahvasti presidenttiehdokkaiden kytkökset taloudellisiin vaikuttajiin. Otettiin esiin jopa verokeplottelut ja suoranaiset syytöksetkin iskettiin tiskiin. Kuitenkin kun seuraa keskustelua siitä mitä tapahtui kaikelle tälle esiin nostetulle lietteelle niin vastaus on: ei mitään, vaalit on jo ohi.

Uskomattominta mielestäni oli seurata Trumpin valinnan jälkeistä kirjoittelua jossa keskeisin nsanoma oli: kukaan ei tiedä millaista politiikkaa Trump tulee ajamaan. Tämä todellisuus tuotiin esiin juurikin siinä valossa ettei kukaan osaa sanoa millä perusteella Trump tulee täyttämään valtion tärkeät virat ja asiantuntijatoimet. Tämä jaksoi kiinnostaa mediaa melkein viikon verran. Siis se ettei kukaan tiedä millaista politiikkaa maapallon suurimman sotilasvallan ylin hallitsija tulee käyttämään ei ollut riittävän mediaseksikästä viikkoa pidempään.

Tämä on ilmiö jonka tunnistan ainakin itseäni väsyttäneen mediatarjonnassamme. Tämän hetkinen median tapa kertoa asioista ei tarjoa mielestäni mitään niille yksilöille jotka haluavat perehtyä asioihin syvemmin ja seurata asioiden etenemistä pitkällä aikajänteellä. Tämä on ainakin itselläni yksi syistä jotka selittävät blogini hiljaiseloa. Koen nykyisin hyvin vaikeaksi rakentaa kokonaiskuvaa jostakin aiheesta kun ainoastaan hätkähdyttävimmät lööpit uutisoidaan irroitettuina asiayhteydestään. Toisaalta olen pohtinut myös sitä että onko olemassa jokin järjestelmällinen suunnitelma, vai ajaako aikamme meitä vain siihen että meidän tulisikin ryhtyä tyytymään tähän pinnalliseen uutistarjontaan? Tulisiko meidän tyytyä siihen että kun nyt kaikki tieto on nopeasti saatavilla, niin meidän ei tulisikaan löytää jutusta kaikkia yksityiskohtia, vaan tyytyä uusimpien käänteiden päivittymiseen?

Bensiinidemonit

Pitkän hiljaiselon jälkeen tunsin polttavan kuohahduksen rinnassani aamukahvipöydässä kun silmiini osui seuraava juttu.

Purkan pysähtymisen ja hengen haukkomisen välissä mieleeni hiipi ajatus siitä että perusteluina käytetyt argumentit ovat kuluneet, niin kuluneet että ne on todellisuudessa porattu täyteen reikiä jo aikaa takaperin.

Mietinkin siis millaisen professuuritutkinnon ihmisen täytyy suorittaa että hän kykenee väittämään samoja väitteitä perustelluista vastauksista huolimatta?

Mietin noita perusteluja taasen: "Korotuksien toivotaan pienentävän hiilidioksidipäästöjä ja lisäämään energian säästöä sekä tehokkuutta." - Tämä mielestäni kuuluu juurikin siihen "toivotaan, toivotaan" osastoon. Sillä jos tätä tarkastelisi vähänkään kriittisemmin, niin huomaisi kyllä että näinhän tämä ei tule menemään. Toisaalta tällainen perustelu tarjoaa aina mahdollisuuden oikeuttaa sitä että verotuksellisesti rangaistaan niitä joita on verotuksellisesti rankaistu joka ikinen vuosi.

Mikäli tarkastellaan ruuhkasuomen ulkopuolista aluetta niin mielestäni on aivan selvää että verotuksellisesti siihen kuinka paljon hiilidioksidipäästöjä sellainen henkilö tekee jolla pankkiin on 40 km, työpaikalle 50km ja terveyspalveluiden piiriin 70 km. Toki toisaalta tällainen kehitys ei vaikuta kuin joukkoliikenteen lippuhintoihin hienoisena korotuksena niille jotka eivät muutenkaan omaa autoa tarvitse.

Yksityisautoilun demonisointi on mielestäni viety maassamme täysin absurdille tasolle. Maassa jossa palveluita siirretään systemaattisesti isoaihin asutuskeskuksiin selkeästi palveluntuottajalähtöisesti.

Äkillinen netin selailu tuottaa muuten seuraavat tulokset: Suomen tämänhetkinen väkiluku 2014 lopussa noin: 5 487 308 henkeä, joista isoissa asutuskeskuksissa asuu noin 2 137 456 henkilöä, tämä jättää siis pitkien välimatkojen maassa joko kohtalaisen, heikon tai jopa olemattoman massaliikenteen varaan noin 3 349 852 henkilöä. Myönnettävä tietenkin on että laskuperuste ei nyt ole aukoton, mutta suuntaa antaa kummasti.

Näin ollen äkkiseltään tarkasteltuna polttoaine- ja autoveron korotukset koskevat siis suurinta osaa Suomen kansasta.

Tekeekö se ryöstämisestä todellakin hyväksyttävää jos riittävän monelta ryöstetään samalla tavalla?

Ylipäätään mietin myös sitä että onko tuossa veronkertymälaskelmassa otettu nyt riittävästi asioita huomioon. Toki tuo verotulo toisaalta nousee, mutta mitä se tarkoittaa kokonaislaskussa? Tarkoitan tässä sitä että jos polttoaine ja autoverot nousevat niin se näkyy välittömästi myös leivän hinnassa, kuljetuspalveluita tarvitsevan palveluntuottajan palvelun hinnassa ja tätä myöten siinä ettei näitä tuotteita tai palveluita osteta enää samaan malliin. Kuljetusten kallistuminen kun ikävä kyllä vaikuttaa suuresti joka ikisen tuotteen ja palvelun hintaan.

Se miten valtio voi hallituksesta toiseen päättää kiristää enemmän ja enemmän autoilusta vedoten aina ympäristövaikutuksiin on naurettavaa. Suomi on maa jossa yksityisautoilusta ei koskaan tulla pääsemään eroon, ei ikinä, ja esimerkiksi SOTE- ratkaisut ovat jatkuvasti sellaisia jotka luovat lisää painetta kuljetuspalveluiden ja kuljetusta hyödyntävien palveluiden tarpeelle.

Vakavasti olen alkanut harkitsemaan sitä kannattaako maassamme enää elää kun eläminen tehdään valtion johdon toimesta mahdollisimman vaikeaksi?

Kun minä olin nuori tarjottiin meille vielä tarjottiin mielikuvaa siitä että onni oli oma tupa, auto, ehkä vähän metsää, isompi perhe ja luonnonläheinen ympäristö.

Nyt realistinen "onnen idylli" on toisistaan vieraantuneet korkealle koulutetut vanhemmat, yksi lapsi joka käy yksityiskoulua, kaksio kaupungin keskustassa, toistuvat ulkomaanmatkat ja bussikortti.

Totuuden haudalla

Törmäsin puolivahingossa tähän juttuun. Juttu sai minut ihmettelemään journalistin käyttäytymistä, sillä jutusta saa hyvinkin selkeästi sellaisen kuvan että kyseisellä journalistilla on asiaan tietynlainen kanta, johon hän yrittää kaikin keinoin saada vahvistuksen. Juttu jäi vaivaamaan mieltäni sitä lukiessani. Kun katsotaan kannanottoja niin apulaispoliisipäällikön välittämä viesti uudesta ilmiöstä puistoraiskauksissa on mielestäni hyvinkin perusteltu. Mikäli tutkitaan raiskaustilastoja ihan tilastostatistiikan puolelta viimeisiltä vuosilta, ei suomessa raiskaustapana ole joukolla suoritettu seksuaalinen häirintä ja julkisessa puistossa tehty teko.

Tämä on tilastollinen fakta.

Kuitenkin arvostetu journalisti haluaa apulaispoliisipäällikön väittävän ettei suomessa tapahdu raiskausrikoksia lainkaan ja osoittavan syyttävän sormensa maahanmuuttajia kohtaan, tuottaen näin oivan tilaisuuden paljastaa rasismin voiman jylläämistä helsingin poliisivoimissa, tai vaihtoehtoisesti myöntävän kantasuomalaisten olevan vähintäänkin pahempia tekemään raiskauksia kuin uuden muoti-ilmiön mukaiset kulttuurikylpijät.

Kokonaisuudessaan juttua lukien itselleni tuli paha olo. Etova ja epämiellyttävä olo siitä mihin suomalainen journalismi on vajonnut. Itsellä printtimedia on menettänyt arvostuksensa melkolailla täysin. Aikoinaan ihmettelin että joitain harjoittelijoita lasketaan näppäimistön ääreen ja samaan näppäimistöön on kytketty painokone. Vaan eipä tuo taso tuosta suuremmin ole parantunut.

Juttu kirvoitti omaan kirjoitukseeni aiheen koska jäin maistelemaan pahaa makua suussani ja tongin taas esiin Julkisen sanan neuvoston tuottaman journalistisen ohjeistuksen ja jäin väkisin tuijottamaan kyseistä ohjeistusta tyrmistyneenä. Meinasin poimia sieltä jonkin kohdan ja tutkia tätä aikaisempaa juttua viitaten tuohon ohjeistukseen mutten pystynyt tähän. jouduin melkolaillla nieleskellen lukemaan tuon ohjeistuksen läpi ja toteamaan surukseni että valtamediallamme on pallo pahasti, todella pahasti, hukassa. Yritän poimia tähän muutamia kohtia jotka palauttivat etovan olon vatsaani:

Johdanto

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta. Hyvä journalistinen tapa perustuu jokaisen oikeuteen vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä.
Näiden ohjeiden tavoitteena on tukea sananvapauden vastuullista käyttämistä joukkoviestimissä ja edistää ammattieettistä keskustelua.
Ohjeet koskevat kaikkea journalistista työtä. Ne on laadittu vain alan itsesääntelyä varten. Ohjeita ei ole tarkoitettu käytettäviksi rikos- tai vahingonkorvausvastuun perusteena.

Tämän ohjeistuksen siis katsotaan koskevan kaikkea journalistista työtä, mutta perehtyen kyseiseen ohjeistukseen jatkossa sain taas ihmetellä sitä kuinka ohjeistus ei tunnu toteutuvan missään julkimediassa. Tämä johdanto mielestäni kiteyttää ongelman varsin hyvin: jokaisella tulisi olla oikeus vastaanottaa tietoa ja mielipiteitä, mutta tällä hetkellä mikäli mielipiteet eivät ole ko. median linjan mukaisia tai ovat ristiriidassa journalistin mielipiteen kanssa niin näiden julkaiseminen tai näistä tiedottaminen muuttumattomana muuttuukin vapaaehtoiseksi.

1. Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.

"Vastuussa lukijoilleen"

Jäin ihmettelemään sitä miten vääristyneesti tätä voidaankaan tulkita. Medialla tuntuu olevan vastuu välittää journalististen yksilöiden tai median linjauksen mukaista todellisuutta.

2. Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille.

Mikäli tiedonvälitykselliset ratkaisut tehdään edelleen journalistisin perustein niin miksi erilaiset toimielimet, tai yksilöt kykenevät sanelemaan sitä mitä saa kirjoittaa ja sanoa ja mitä ei?

3. Journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.

Tämä liittyy mielestäni edelliseen. Mietin sitä että vaikka meillä on olemasssa tällainen ohjeistus, jonka vastaavia löytyy jokaisesta sivistyneestä yhteiskunnasta niin miten voi olla mahdollista että meillä vielä keskustellaan asioista termeillä "vapaa lehdistö"?

4. Journalisti ei saa käyttää asemaansa väärin. Hänen ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus eikä vaatia tai vastaanottaa etuja, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan.

Tämän kohdan luokkaukset ovat mielestäni kaikkein räikeimpiä nykymediassamme. juuri tuo "riippumattomuuden vaarantuminen" on mielestäni hyvinkin mennyttä journalistien valitessa kilpaa näkökulmiaan ja etsiessään henkisten vihikoirien kanssa tapahtumista vahvistusta tulkinnoilleen. Kuitenkin painottaisin tätä osiota juurikin painotuksen vuoksi jossa mainitaan että "Hänen ei pidä käsitellä aiheita" - tätä oikeutta mielestäni tulisi journalistien todella pohtia. Mikä journalismin kokonaistarkoitus nykyään on? Kertoa omasta näkökulmastaan vai yhteiskunnallisista tapahtumista?

5. Journalistilla on mahdollisuus kieltäytyä tehtävistä, jotka ovat ristiriidassa lain, henkilökohtaisen vakaumuksen tai ammattietiikan kanssa.

Mielestäni "henkilökohtainen" vakaumus tulisi laajentaa koskemaan myös poliittisia ja elämänkatsomuksellisia näkökulmia ja journalistien itsesäätely tulisi käynnistyä. Vaan tämä taitaa olla turha toivo, kirjoitettava vähenisi, medianäkyvyys pienenisi ja rahat jäisivät saamatta.

6. Käsitellessään omalle tiedotusvälineelle, konsernille tai sen omistajille merkittäviä asioita journalistin on hyvä tehdä asiayhteys lukijalle, kuulijalle ja katsojalle selväksi.

Voi kuinka monta kertaa olenkaan viimeisien vuosien aikana joutunut lukemaan jutun moneen kertaan ja vielä etsimään tietoa muiden medioiden kanavista siitä missä yhteydessä jokin asia on sanottu. Irrotettuna asiayhteydestään saadaan hyvin myyviä juttuja aikaiseksi.

7. Myös toisen työtä käytettäessä on noudatettava hyvää tapaa. Lähde on mainittava, kun käytetään toisen julkaisemia tietoja.

Lähteen maininta tulisi mielestäni käsittää myös sen että journalistin tulisi itse allekirjoittaa tekstinsä. Tämä ei ainakaan edellämainitussa blogikirjoituksen käynnistäneessä jutussa ilmene.

8. Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.

Miten voimme olettaa tiedonvälityksen olevan totuudenmukaista jos ulkopuolinen instanssi kykenee sanelemaan sen mitä saa kirjoittaa, miten sen saa kirjoittaa ja missä yhteydessä sen saa julkaista. Miten myöskään voimme olettaa tiedonvälityksen olevan totuudenmukaista jos journalisteilla on lupa tulkita saamaansa informaatiota sopimaan omaan käsitykseensä asioista?

9. Työtä tehdessään journalistin on suositeltavaa ilmoittaa ammattinsa. Tiedot on pyrittävä hankkimaan avoimesti. Jos yhteiskunnallisesti merkittäviä seikkoja ei voida muutoin selvittää, journalisti voi tehdä haastatteluja ja hankkia tietoja myös tavallisuudesta poikkeavilla keinoilla.

Miten voimme olettaa tiedon hankkimisen kykenemään olemaan avointa jos tiedon lähtökohdallinen etsiminen on aatteelliseti sävyttynyttä ja tiedon saatavuus on säädeltyä?

10. Tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin – myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu.

Olen aikaisemmissa kirjoituksissani sivunnut tätä aihetta. Julkimedian työ on nykyisin hektistä, skandaalisävytteistä ja kuohuttavaa. Tämä ei yksinkertaisesti jätä aikaa tietojen tarkastamiselle ja perusteelliselle tutkimiselle ennen julkaisemista, tai siltä se saadaan ainakin näyttämään. Suurin osa asiavirheistäkin annetaan yksinkertaisesti olla - ei niitä kukaan viikon päästä enää muista.

11. Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Myöskään kuvaa tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.

Mikäli journalistilla on lupa valita todellisuus jonka pohjalta jutut luodaan niin mikä mahdollisuus lukijalle jää mielipiteiden ja sepitteellisen aineiston tunnistamiseen?

12. Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Erityisen tärkeää se on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus.

Tämän toteutuminen mielestäni toteutuu hyvin, silloin kun journalistin omaa todellisuutta vastustavaa tietoa on tarjolla. Kuitenkin monessa muussa uutisessa tulee vähänkään syvällisemmän tutkimuksen jälkeen esille hyvin hatarat perusteet. Hyvin tämä ilmenee erilaisten terveyshysteriaa aiheuttavien tutkimusten uutisoinnissa.

13. Uutisen voi julkaista rajallistenkin tietojen perusteella. Raportointia asioista ja tapahtumista on syytä täydentää, kun uutta tietoa on saatavissa. Uutistapahtumia on pyrittävä seuraamaan loppuun saakka.

Rajallisten tietojen perusteella julkaisun kirjoittaminen ei mielestäni ole kovinkaan uutta journalistiselle älymystöllemme. Kuitenkin juttujen seuraaminen loppuun saakka säilyttäen objektiivisen näkökulman on hyvinkin hatrissa kantimissa.


Tässä nyt lukijalle hieman osviittaa ehken hieman kyynisestä tarkastelustani journalistista toimintaamme ohjaavan ohjeiston vallitsevaan tulkintaan.
Etova tunne on palannut taas vatsaani enkä kykene enempää asioita ruotimaan auki. Pelkästään ohjeistuksen lukeminen ja vertaaminen nykyisiin käytäntöihin tuntuu sen verran järkyttävältä että jutun auki kirjoittamisen aiheuttamaa tuntemuksellista tilaa voidaan verrata suolan työntämiseen rintaonteloon avosydänleikkauksen yhteydessä.

Kohtia koko ohjeistuksessa on 35 tai 40 mikäli liite lasketaan mukaan. Kehotan jokaisen lukemaan tuon läpi ja arvioimaan tämän ohjeistuksen toteutumista nykymediassamme. Ainakaan en jäisi etomiseni kanssa yksin.

Akateemisesti perusteltu perustelemattomuus

Olen kiinnittänyt huomiota viimeisen vuosikymmenen aikana erääseen ilmiöön, ilmiöön joka on ikäväkseni hyytänyt viimeisen vuoden aikana hymyn kasvoiltani, jättäen tyrmistyneen kauhun tilalle. Ilmiön nimeän täten Akateemisesti perustelluksi perustelemattomuudeksi.

Mielestäni oli huvittavaa kun poliitikot aikoinaan ryhtyivät julistamaan monikulttuurillisuuden ja ylisuvaitsevaisen hyväksynnän epistolaa. Silloin se kuulosti kieli poskella heitetyltä tavalta tuottaa mukavasti lisää suojatyöpaikkoja ja täten työlllistää itsensä ja joukko sukulaisia mukavasti valtion virkaan vuodesta toiseen. Se mitä en osannut rehellisesti naiiviudessani odottaa oli se että poliitikot alkoivat uskomaan tähän utopiaan.

Toisaalta nykyisin osaan jo ymmärtää sen että mikäli utopiaa pitää totena riittävän pitkään, ruokkien sitä ja vaalien vuodesta toiseen, muuttuu utopia todellisuudeksi.

Tämä sama ilmiö tapahtuu psykologisesti kaikille. Mikäli ette usko, niin ryhtykää kohtelemaan kahvinkeitintänne kuin elävää olentoa, keskustelkaa sille, hoivatkaa sitä, jakakaa sen kanssa ilot ja surut ja ottakaa se mukaan jokaiselle perhelomallenne. Kokeilkaa sitten kuinka vahvasti olette valmis haastamaan oman todellisuutenne kun joku 10 vuoden päästä sanoo ettei kahvinkeitin ole koskaan vastannut teille, eikä oikeastaan koskaan keittänyt hyvää kahviakaan.

Mielestäni juurikin tällaisesta utopistien todellisuuden oikeaksi perustelemisesta on nykyisessä julkisessa keskustelussa kyse, tai siis perustelemattomuudesta. Olen useassa eri yhteydessä suorittanut valtauskonnosta poikkeavan loihelausuman, jopa uhkarohkeana miehenä kyseenalaistanut vallitsevan totuuden ja olen onnistunut saamaan poikkeuksetta saman vastauksen: Oikean Totuuden haltija jähmettyy, ottaa joko samanlaisen katseen kuin lasta katsoessa tai jättää ilmeensä muuttumatta, ja jatkaa edelleen aikaisemman epistolansa esittelemistä, kuin vastakkaisia perusteltua puheenvuoroja ei olisi esitettykään.

Seuratessani blogistaniassa vaikuttavaa keskustelevaa kansanosaa, ja yrittäessäni aktivoida tällaisia myös reaalimaailmassa (huonolla menestyksellä tosin) olen tullut siihen tulokseen että parhaiten kantaansa perustelee Oikeasta Totuudesta poikkeavan mielipiteen omaava kansanosa. Jotenkin näyttää että akateemisessa maailmassa määritellyt käsitteet kuten äärivasemmisto, vihapuhe, rakenteellinen rasismi ja nationalismi, joilla on vain vähän substanssia todellisuudessa ja joiden määrittely on parhaimmillaankin häilyvää, antavat käyttäjilleen täydellisen vapautuksen kantansa perustelusta. Mielestäni valtamedia unohtaa aktiivisesti nykyisin koulussakin opetettavan taidon tiedonhaun tuntien yhteydessä "asian kriittisen arvioinnin, lähdetietojen tarkastamisen ja asiasisällön oikeellisuuden varmistamisen". Tuntuu että media hyväksyy minkä tahansa henkilökohtaisen mielipiteen faktuaalisena tosiasiana jota kilttien hallintoalamaisten tulisi välittömästi noudattaa, tai alkaa korjaamaan aikaisempaa olemistaan.

Akateemisesti perustellun perustelemattomuuden taito on viety uskomattomiin mittasuhteisiin, tietyistä asioista nähtävästi kyetään tuottamaan minkä tahansa kaltaisia julkilausumia, ilmaan minkäänlaista huolta siitä että kantaansa tulisi perustella. Tämä näkyy vahvasti niin maahanmuuttokeskustelussa kuin sosiaaliekonomisissa neuvotteluissa. Molemmissa jonkin akateemisen loppututkinnon omaava professuuri on tehnyt julkilausuman jota käytetään tukena perustelemaan omia ajatuksia, huolimatta siitä että vastapuoli saa kyseisen teorian tökittyä niin täyteen reikiä että tämä pitää vettä suunnilleen siivilän verran, mutta tämä ei haittaa. Perustelu on se että jotakin on sanottu, huolimatta siitä että kykenisikö vastapuoli perustelemaan kantansa paljon paremmin.

Se on jo sanottu.

Shokkimediaa

Olen seurannut julkista keskustelua maassamme joka on varsinkin pakolaiskeskustelun myötä äitynyt uusiin mittapuihin. Sosiaalinen media tarjoaa kanavan jokaiselle yksilölle tuottaa ajatuksensa useiden tuhansien ihmisten ihmeteltäväksi sekunneissa, sen suurempaa niitä ruotimatta. Tämä luo sosiaalisen verkostoitumisen kautta lumipalloefektin, tilanteen jossa omaa mielipidettä esitellään julkisella foorumilla ja se lähtee tästä leviämään kulovalkean tavoin.

Useissa kirjoituksissani sivuamani seikka siitä että ihmiset ovat taipuvaisia löytämään perusteluja valitulle katsantokannalleen poissulkien tämän kanssa ristiriidassa olevia asioita näyttäytyy juuri tässä yhteydessä vahvana. Julkinen keskustelu pakolaisista tuntuu omaavan tasan kaksi leiriä: Ei tänne, ja kaikki tänne.

Nämä linnoittautuneet mielipiteet toimivat pääasiallisesti sosiaalisessa mediassa juurikin sellaisina kuin ne ovat: mielipiteinä. Ongelmana vain tulee psykologisesti meillä y-sukupolven edustajilla jotka olemme kasvaneet kirjoitetun faktatiedon parissa. Olemme oppineet siihen että kun luemme poliittista manifestia tai kirjoitusta, aktivoi tämä mielessämme automaattisesti luottamuksellisen ajatuskulun. Kuitenkin sosiaalisen median myötä olemme saapuneet tilanteeseen jossa suurin osa vastaanottamastamme kirjoitetusta informaatiosta ei ole mitään muuta kuin kirjoittajansa henkilökohtaista mielipidettä. Mielipidekirjoitukset sellaisenaan eivät ole uusi juttu, niitä on ollut aina ja tulee olla jatkossakin. Ongelmalliseksi yhtälön tekee se tosiasia että nykyinen informaatioteknologia mahdollistaa sen että ihminen esittää suutuspäissään mielipiteen, josta toinen henkilö tykkää ja jatkaa levitystä edelleen. Pahimmillaan toiminta etenee siihen että pian on syntynyt ryhmittymä joka havainnoi juurikin alkuperäisen mielipiteen kanssa samansuuntaisia ilmiöitä ympäristöstä, pois sulkee muut ja on asiastaan hyvin äänekäs, kuitenkaan loppujen lopuksi perehtymättä sen suuremmin aiheeseen.

Tämä on mielestäni syy miksi julkista keskustelua on jouduttu rajoittamaan. Monet uutispalvelut ovat sulkeneet kommenttiosioitaan tietyistä uutisista. Tämä on mielestäni hyvin surullista sillä tällöin julkinen media muuttuu vahvasti julkisesti kontrolloiduksi. Räikein ilmenemismuoto tästä mielestäni on se että kommentointimahdollisuus on poistettu nimenomaisesti tietyistä jutuista. Tämä luo tilanteen jossa tietyistä aiheista keskusteleminen muuttuu kielletyksi.

Julkinen mediakeskustelu aiheen ympärillä ruokkii myös tällaista vastakkainasettelua aivan tietoisesti, sillä uutisia molemmat näkökannat huomioivista ratkaisuista ei kannata kirjoittaa, niillä ei myydä lehtiä. Hyvänä esimerkkinä tästä on viimeisin pakolaisten syömälakkouutisointi jossa itse tilanteesta uutisoitiin kattavasti, tämän selitykseksi kuultiin useampaa asiantuntijaa, kuvattiin sitä mitä ruoka todellisuudessa on, pohdittiin sitä miten huonosti asiat todellisuudessa ovat, kerrottiin pakolaisten tarjoamista ratkaisuista tilanteeseen ja mitä nämä 70 protestoivaa pakolaista ovat saaneet aikaan. Ja kaikki tämä saatiin aikaan alle 100 pakolaisen toimesta kahdella eri paikkakunnalla.

Maahan nyt tulleiden pakolaisten määrä on jotakin varsin toista.

Ja mieleeni kuitenkin hiipii tässä vihervasemistolaisen median ajassa se että mikäli samaa tilannetta olisi esitetty kantasuomalaisille, saaden n, 4,4 miljoonaa vastausta siihen mitä mieltä ovat kouluruuasta tai siitä että jos heille hätätilanteessa tarjottaisiin lämmin paikka jossa nukkua, ruokaa ja vielä rahaa niin olisiko tämä päässyt uutisiin?

Poliittispsykologinen katsaus

Jäin pyörittelemään ajatusta perussuomalaisten nykytilasta blogikollegani Yrjöperskeleen kirjoituksen jälkeen, yritin kommentoidakin, mutta tämä tuntui vain paisuvan joten päätin siirtää kommentoinnin aiheuttaman ajatusvyöryn ihan omaksi postauksekseen.

Kuten lukijani tietävät tuppaan ajoittain tarkastelemaan asioita varsin laajoista näkökulmista. Itselleni yksi tyypillisimmistä näkökulmista on se kun lähdetään soveltamaan yritysmaailman lainalaisuuksia ja psykologista näkökulmaa poliittiseen tai ihmisryhmän sisällä tapahtuvaan toimintaan. Jäin kirjoituksen jälkeen pyörittelemään ajatuksia siitä mikä todellisuudessa vaikutti siihen missä perussuomalaiset tällä hetkellä rypevät.

Perusteltujen teemojen saattelema nousukiito uhkaa nyt päättyä tähdenlennoksi. Myönnän itsekin toivoneeni jotakin muuta. Vaikka en tunnusta olleeni koskaan fanaattisesti perussuomalaisten mandaatin kannattaja, niin voin avoimesti tunnustaa äänestäneeni heitä, ei siis siksi että heillä jokin heidän edustajistaan olisi mitenkään erityisen puoleensavetävä tai mandaattinsa niin lähellä sydäntäni, vaan lähinnä siksi että poliittinen Pyhä Kolminaisuus tuli saada rikottua jotta minkäänlainen muutos mahdollistuisi. Pettymys siitä mitä perussuomalaiset lopulta toimitti kaikkien lupauksien, uhkauksien ja mesoamisen jälkeen uhkaa kutistua nyt säälittäväksi vaalivalheiden selittelyteokseksi.

Päätin siis lähteä tarkastelemaan perussuomalaisten poliittista kehitystä siltä kuuluisalta yrittäjyyspsykologiselta näkökulmalta:

Mikäli aiotaan tuottaa jotakin uutta tarvitaan yleensä 3 tekijää:

Agitaattori, henkilö tai asia joka tuo esiin, kärjistää ja jatkuvasti muistuttaa siitä miksi muutos on tarpeellinen.

Vakiinnuttaja, henkilö, tilanne, tai asia joka vakiinnuttaa Agitaattorin toiminnan seurauksena syntyneen muutoksen.

Kehittäjä, henkilö, asia tai tilanne joka ajaa vakiinnuttajan luoman tilanteen kehittämistä edelleen ja luo uusia ajatuksia perustaen ne vanhoihin.

Kokemukseni mukaan se tilanne jossa nämä kaikki kolme tekijää yhdstyisivät samassa henkilössä on verrattavissa 6 perättäiseen lottovoittoon samalle henkilölle, ja tässäkin tapauksessa henkilön mielenterveys todennäköisesti olisi pettänyt jo paljon ennen tilannetta jossa hän pystyisi ominaisuuksiaan hyödyntämään sillä kussakin prosessin vaiheessa johtajalta vaaditaan erilaisia luonteen ja psyykeen piirteitä.

Ongelma on mielestäni seuraava:

Alussa oli Soini, agitaattori.

Kun ihminen lähtee ajamaan agendaa, joka vaatii pitkäjänteistä työtä, yleistä kannatusta ja massiivista toimintaa, tarvitaan vahva johtohahmo, sellainen joka aiheuttaa toimintaa, sellainen joka ärsyttää, aiheuttaa medianäkyvyyttä, sellainen joka ei pelkää tehdä itsestään ajoittain julkista pelleä. Tähän rooliin Soini istui loistavasti. Soini nostatti niskakarvoja julkisilla jyrkillä mielipiteillään. Soini pysyi julkisessa puheessa vuodesta toiseen siitä huolimatta että hän oli ajoittain vain takapenkiltä huutelemassa.

Agitaattorille tyypillistä on se että hän osaa lukea yleisöään, hän osaa valita oikeanlaiset sanamuodot, osoittaa kertomansa viestin juuri oikein suhteessa yleisöönsä ja toimii hyvin mukaansa tempaavana ärsykkeenä.

Agitaattorin toiminta on kuitenkin ennen kaikkea yksilö- tai asialähtöistä. Kaikki huomio keskittyy siihen yhteen yhteisesti asiaa eteenpäin vievään tekijään, siihen mikä nostaa ihmisten mieltä kaihertaneen epäilyksen ongelmaksi joka täytyy muuttaa.

Tällainen johtajuusmalli palveleekin ainoastaan "perustus toiminnan kehitysvaihetta" - kun halutunlainen kehitys on saavutettu, tullaan vakiinnuttamisen tilaan. Tilaan jossa tarvittaisiin johtajaa joka pitää kiinni aiemmin sovitusta, joka toteuttaa niitä kaikkia lupauksia joita on annettu kyseiseen tilaan pääsemiseksi, johtajaa joka ottaa rukkaset kourasta ja ryhtyy tuottamaan sitä mitä on aiemmin myyty.

Tässä on mielestäni menty vikaan. Mikäli asiaa tarkasteltaisiin puhtaasti yritysmaailman laialaisuuksien näkökulmasta niin nyt areenalle talutettaisiin toimija joka kykenee vakiinnuttamaan toiminnan. Alkuperäinen halutunlainen tila voidaan katsoa saavutetuksi: perussuomalaiset ovat hallituksessa.

Se missä mentiin vikaan oli mielestäni se ettei Soinia poistettu palliltaan silloin kuin halutunlainen muutos oli saavutettu. "Pallilta pudottamisen" käsite on mielestäni näissä yhteyksissä harhaanjohtava ja leimaava. Soini on mielestäni juurikin provokatiivinen muutosjohtaja, ja ennen kaikkea myyntimies. Soini palveli tarkoitustaan hyvin, hän ärsytti, hän ajoi ihmisiä toimimaan ja hän teki itsestään säännöllisesti pelleä. Näin ollen hän teki sen mitä häneltä odotettiin varsin kiitettävästi. Ongelma on vain siinä että agitaattorin pitäisi ymmärtää poistaa itsensä yhtälöstä jotta hänen ajamansa asia oppisi elämään itsenäisesti. Niin kauan kun tämä agitaattori on yhtälössä mukana, keskittyy koko päätöksentekoprosessi ja muutoksen eteenpäin vieminen häneen. Agitaattori johtaa aina muutosta ja hänelle on tyypillistä, ja hyvin tarpeellista, kyky kääntää suuntaa sen mukaan mitä ympäristö vaatii, muokata joukkojensa mielipiteitä ja ohjata laivaa siihen suuntaan mitä kautta tavoitteisiin päästään. Ongelmaksi tässä tulee se ettei agitaattoreista tule hyviä vakiinnuttajia. He hakeutuvat luonnostaan joko räikeisiin konflikteihin, tai yrittävät päästä mahdollisimman vähällä vaivalla lähemmäksi päämääräänsä.

Suurimman ongelman agitaattorijohtoinen toiminta osoittaa siinä että kun alkuperäiset yhdessä sovitut asiat on agitaattorin johdolla saavutettu, alkaa agitaattori yleensä tavoittelemaan henkilökohtaisia päämääriään ja jos hän on tottunut ratsastamaan joka asiassa vuosia joukkojen keulilla niin miksi joukkoja ei sitten ottaisi mukaan näihinkin taisteluihin?

Oletteko koskaan miettineet miksi yritysten hallituksissa on niin paljon yrityksen perustajajäseniä? Usein jopa enemistöomistajana, mutta toimitusjohtaja tulee muualta?

Evankelista Jari Tervo

Suuresti arvostamani kansan valistajan, mentorin ja inkvisiittorin viittaa kantava Jari Tervo on ottanut kantaa mediaseksikkääseen rasistikeskusteluun. Juttu kokonaisuudessaan tässä.

Eittämättä jutussa korostuu Tervon kirjalliset edesottamukset. Visuaalinen kuvaus siitä kuinka Välimeri on muuttunut kuoleman mereksi auttaa herättelemään lukijaa kauheuden äärelle. Juttu etenee tästä varsin odotetusti kuvaten kauheutta kohdealueella visuaalisen havainnollisesti.

Kuitenkin mielestäni jutussa unohdetaan taas aktiivisesti tiettyjä asioita. En kiellä sitä etteikö alueella olisi avun tarvitsevia ihmisiä, enkä kiellä sitä että heitä tulisi auttaa, mutta olen sitä mieltä että auttamisjärjestelmän tulisi tukea aktiivisesti niitä jotka apua eniten tarvitsevat.

Nuo välimeren rannoille rantautuvat ruumiit eivät ole niitä henkilöitä jotka lopulta päätyvät Suomeen, nuo rekka-autoon kuolleet ihmisparat eivät ole niitä jotka päätyvät järjestelmämme avustamiksi. Järjestelmämme piiriin pääsevät ne yksilöt jotka osaavat järjestelmääme käyttää. Tämä rajaa pohjolaan päätyvän pakolaisaineksen niihin yksilöihin joilla on kykyä, kontakteja ja rahaa päätyä tänne.

Kriisi on todellinen, ja koen että paremmassa asemassa olevien maiden tuleekin auttaa kyseisessä tilanteessa. Se mikä mietityttää on se että missä mittakaavassa tätä tukemista täytyy toimittaa? Toki globaalissa ajattelussa ongelma on mittava, toki maailman talouden kilpailukykyisyyden säilyttämisen kannalta tasainen taakanjako tällaisessa tilanteessa on perusteltua, mutta silti, Mikä on loppujen lopuksi kohtuullista? Missä on olemassa kipuraja sille ettei suomalaiseen järjestelmään voi a) ottaa enää lisää ulkopuolisia vaikuttajia vaarantamatta järjestelmää itseään? ja b) työntää enää enempää resursseja rajojen ulkopuolelle tuottaen lopulta tilanteen jossa rajojen sisäpuolinen tuotanto kaatuu kasaan ulkopuolisten resurssointien vuoksi? Miksi oman suvereeniutensa puolustamisesta on tehty murhaan verattava rikos?

Olen useassa keskustelussa kuullut painotettavan erityisesti kuntien vastuuta pakolaiskysymyksissä. Ja mielestäni argumentti onkin perusteltu. Kunnilla on vastu, kunnilla on vastuu huolehtia omien kuntalaistensa hyvinvoinnista ja omien kuntalaistenssa edun mukaisista päätöksistä.

Tervo iskee artikkelissaan varsin napakasti tasavaltamme presidentin lausumaan "niistä joilla on pahat mielessä" ja varsin ketterästi kääntää asian niin että suomalainen joka jonkin tutkimuksellisen määritelmän mukaisesti voidaan luokitella rasistiksi on rinnastettavissa suoraan Isis-järjestön kaltaiseen ääriliikkeeseen.

Jutun lopuksi Tervo kyllä linkittää itsensä kansallisen identiteettinsä puolesta suomalaiseksi, sanoittaen häpeää siitä kuinka me voimme osallistua tällaisen toiminnan tuottamisen.

Juttua lukiessani kiitän mielessäni yhä uudestaan sitä että meillä on olemassa Jari Tervon kaltaisia globaalin ajjattelun taitavia näkyviä mediayksilöitä.

Mihinkä me joutuisimmekaan ilman heitä?

Blogistania hiljenee

Olen itsekin viettänyt hiljaiseloa blogirintamalla pitkään, mutta nyttemmin palannut takaisin aktiivisempaan asioiden ihmettelyyn. Kuitenkin se mihin kiinnitin huomiota koko ympäristössä on blogistanian köyhtyminen. Kävin läpi linkkilistani, kaikki ne blogit joiden seuraaminen oli minulle vuosia takaperin hyvin aktiivista ja jouduin karsimaan suuren osan listastani joko otsikolla "ei toimi" tai "ei mitään uutta 2 vuoteen". Törmäsin samaan ilmiöön useiden muiden blogistien linkkilistoilla. Tämä pisti väkisin pohtimaan murrosta joka tässäkin touhussa on tapahtunut.

Blogit, siis kirjoitetut sellaiset, ovat kuolemassa kuten printtimediakin.

Toki tällä rintamalla käydään jatkuvaa uudistumistyöskentelyä ja asemasodankäyntiä, mutta julkinen mielenkiinto on kovasti hiipumassa. Nyt uusien nopeiden tiedonjakokeinojen käyttäminen on paljon suositumpaa, Twitter ja Facebook etunenässä pyrkivät ajamaan maailmalle nopean, yksiselitteisen ja kapea-alaisen tiedon laajaa levitystä. Blogirintamalle mahtuu monen laista, miljoonia erilaisia blogeja, mutta aktiivisten yhteiskunnallisia asioita ihmettelevien blogien määrä on auttamattomassa laskussa. Näissä blogeissa tapahtuu aktivoituminen luontaisesti aina vaalikauden alla, mutta mielestäni surullista on se ettei yhteiskuntaamme ohjaavia päätöksiä vaaleissa tehdä.

Yhteiskuntamme on siirtymässä homogeenisen tiedon yhteiskunnaksi. Heterogeninen keskustelu pyritään sivuuttamaan ja hyväksymään vain yksi totuus. Tähän kehitykseen on omalta osaltaan vaikuttanut valtavasti "rynnäkkö uutisointi". Otsikoita tehtiin aikoinaan tietoisen provokatiivisiksi, keskustelua käynnisteleviksi. Uutisen otsikointi oli tarkoitettu lukijan mielenkiinnon herättämiseen, ja tavoitteena sillä oli saada lukija lukemaan juttu ja perehtymään aiheeseen paremmin. Nyt, "rynnäkkö uutisoinnin" aikana tavoitteet eivät ole enää samat. Uutinen tulee kertoa otsikossa. Lukijaa ei ole tarpeen haastaa lukemaan ensimmäistä kappaletta pidemmälle.

Se mihin tällainen toiminta lopulta johtaa on mielestäni hälyttävää. Toiminnassa keskustellaan uuden normin luomisesta. Otsikkouutisoinnista on tulossa kovaa vauhtia uusi "normaali". Yhteen kappaleeseen, yhteen Twiittiin tai vilkaisulla havaittavaan Facebook uutiseen ei mahdu montaa mielipidettä tai katsantokantaa. Tämän muodostuessa normiksi ei ihminen enää odota uutiselta mitään muuta kuin valmiiksi pureskeltuja mielipiteitä ja napakoita otsikoita. Miksi turhaan perehtyä uutiseen sen tarkemmin uuden otsikon jo työntäessä vielä räväkempää tietoa tuulilasiimme?

Tämä johtaa väkisin perspektiivin kapenemiseen ja tiedon yksipuolistumiseen.

Itse olen löytänyt blogistanian rivit hieman alle 10 vuotta takaperin ja itseäni on täällä kiinnostanut mielipiteiden kirjo. Ja ennen kaikkea se että blogit luonteeltaan ovat sellaisia että ne haastavat tekijänsä perustelemaan kantaansa, ja tuomaan omaa ajatusmalliaan esille. Aktiivisimmin seuraamikseni blogeiksi ovat nopeasti muodostuneet sellaiset blogistit jotka eivät väitä tietävänsä Yhtä Totuutta, vaan suostuvat tarkastelemaan asioita suuremmassa mittakaavassa, toki yleensä avoimesti haastaen yleistä mielipidettä tai julkisesti esitettyä mielipidettä, mutta tehden sen perustellusti.

Olen päättänyt palata blogistanian rintamaan tukemaan kuolon korahduksiaan yskivää vaihtoehtomediaa, sillä vaikka kuinka pieni ääni, on näiden peräkammareiden perältä kaikuva ääni kuitenki sanottu ja myös vastapuolen katsantokantaan perehdytty.

Voi olla että taistelu vapaan tiedon levittämisen puolesta on jo hävitty.

Suomalainen = Häpeä

Olen jo pitkään ihmetellyt sitä kuinka suomalaisen kultturin, kansanperinteen ja identiteetin tuhoamisesta on tehty jo ihan julkisesti hyväksyttävä prosessi. Varsinaisen innostuksen juttuuni poimin tästä blogikirjoituksesta.

Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä että tässä ollaan laajassa mittakaavassa tuuottamassa länsimaisen sivistysvaltion sukeltamista. Kuitenkin olen ihmetellyt seuraavaa asiaa jo hyvin, hyvin pitkään: Miksi suomalaisen identiteetin puolustamisesta on annettu tulla kriminalisoitu toimi?

Lähtökohtaisesti tämä jaksaa ihmetyttää kun tutkii maailman ja kansallisen politiikan sekä multikultturismin suhteita vaikkapa -90 luvulla ja tätä edeltäen. Tällöin mm. Ranska, Venäjä ja Italia ainakin suorittivat varsin "lokeroivaa" kansallispolitiikkaa suhteessa ulkomaihin. Näissä maissa ulkopuolelta tulevien virikkeiden tarjonta oli hyvin seulottua. Kulutushyödykkeisiin tuli olla merkittynä kyseisen maan kielellä kaikki tarvittavat tiedot, muuta kieltä ei ollut. Maininta alkuperäismaasta sai tietenkin olla, mutta siihen se jäikin. Tässä kielen ja kulttuurin suojaamisessa mentiin niin pitkälle että kaikki tv-ohjelmat dubattiin. Ei siksi että ihmiset eivät olisi osanneet lukea vaan siksi että sillä "suojeltiin äidinkielellistä puhtautta". Kulttuurilliset vaikutukset tarkasteltiin aina kohdemaan tarpeiden ja oman kulttuuriperimän kautta.

Mielestäni hyvänä esimerkkinä näyttäytyy juurikin Ranska. Koemme usein samanhenkisyyttä ranskalaisten kanssa sillä olemme kansakuntana kokeneet saman, molemmat ovat olleet ylivoimaisen vastustajan ikeen alla ja molemmat ovat selvinneet tästä. Kuitenkin merkittävää mielestäni on se mitä tapahtui vuosikymmeniä tämän jälkeen. Edelleenkin kun törmää ranskalaiseen ihmiseen ja puheeksi tulee hänen kansallisuutensa, niin sillä hetkellä puheen taustalle nousee sinivalkoiset röyhelöt, kultaiset kokardit ja ylpeys. Tämän jälkeen kuuluu "Olen ranskalainen"

Suomalaiset ovat nuijittu olemaan omasta olemassaolostaan pahoillaan, ja nuijiminen jatkuu edelleen. Jotenkin se että Suomi ryhtyisi aktiivisesti suojelemaan suvereeniuttaan itsenäisenä valtiona, kuulostaa heti sulkeutuneisuudelta ja vähintään tuomittavalta. Päätöksien ja toimintojen perustemista "suomalaiseen perinteeseen" katsotaan lähtökohtaisesti vinoon.

Suomalaisen tulisi olla globaali, maailmankansalainen, hyväksyvä, tuomitsematon ja ymmärtää olevansa vain mitättömän pieni tekijä asioiden suuressa mittakaavassa.

Kuitenkin vastavirtaan uiden liitän tähän muistutuksen sanana siitä mitä koen että nimenomaisesti Suomen ansiolistalle osuvan:

Olemme olleet turkistuotannon teollisuusmahti euroopassa.
Olemme selvinneet Ruotsin vallan alla.
Ruotsin suurvallan perusta, kevyt ratsuväki oli suomalainen.
Olemme selviytyneet Venäjän vallan alla.
Molempien valtakausien aikana olemme säilyttäneet oman kielemme.
Venäjän vallan aikaisen kulttuurin ja kielen puhdistuskamppanjasta huolimatta säilytimme omamme.
Olemme selviytyneet taistelusta ylivoimaista vihollista vastaan huonoilla varusteilla ja heikolla huoltoketjulla.
Omaamme valtavan määrän suomalaista perinnettä.
Omaamme oman kansalliseepoksen.
Olemme kriisi toisensa jälkeen nousseet.
Olemme kyenneet sopeutumaan, lähtemään toisten valtioiden alueelle töihin ja palanneet taas jälleenrakentamaan kotimaatamme.
Olemme teollistuneet tehokkaimmin modernin maailman aikaan, ja nousseet agraarivaltiosta hyvinvointivaltioksi sadassa vuodessa.
Olemme oppineet tulemaan toimeen, ja loistamaan sillä mitä meillä on.
Olemme edenneet maailmanpolitiikassa lilliputtivaltiosta näkyväksi toimijaksi.
Olemme oppineet selviytymään suomalaisina.

Joudun tätä lukiessa muistuttamaan kyllä itselleni, minun tulisi hävetä, olenhan minä suomalainen varautunut tuppisuinen jäärä.

Valikoiva totuus, todisteluista huolimatta.

Huomioni kiinnittyi seuraavaan juttuun.

Jutussa käsitellään mielestäni virkistävän objektiivisesti todellisuuden määräytymisen käsitettä ja sitä miksi toisten tuottama todellisuus näyttäytyy meille ajoittain hyvinkin kummallisena.

Mielestäni tällainen asioiden, ajatusten ja toimintamallien aktiivinen kyseenalaistaminen tulisi olla osa jokapäiväistä toimintaamme, mutta tietyissä yhteyksissä olen havainnut tämän puutteen joko vaadittavaksi ominaisuudeksi tai kiireellä hankittavaksi taidoksi. Nämä yhteydet ovat politiikka ja media.

Maahanmuuttopolitiikkamme on hyvä esimerkki siitä kuinka yritetään väkisin pitää kiinni ideologiasta joka ei toimi, joka on todistettu ettei se toimi, ja johon uppoaa tuhoton määrä rahaa. Tätä vääristynyttä todellisuutta, jossa maahanmuuttopolitiikka siis tuottaa hyviä lopputuloksia, pitävät yllä kaikkein äänekkäimmät poliitikot, ne joiden nimi ilmestyy lehteen joka kerta kun syntyy kohahduttava aihe, joka jollain tapaa saadaan käännettyä liittyväksi aiheeseen. Luonnollisesti kovaääniseen julistamiseen osallistuu myös media. Tätä julistusten, paheksunnan ja määrittelyn piirileikkiä on jatkettu jo niin pitkään että useampi poliitikko ja median edustajien sukupolvi on vaihtunut välissä ja toiminnasta on tullut jo arvo sinänsä. Tämän tuotetun todellisuuden haastaminen, vaikka faktuaalilla tiedollakin on saanut lähes uskonnon omaisia piirteitä.

Oikean määrittelevät Todellisen Tietoisuuden omaavat Viranhaltijat, ja media toimii heidän äänitorvenaan sekä henkivartioinaan.

Edelleenkään en omaa utopiaa siitä etteikö edustajistossamme olisi älykkäitä ihmisiä, mutta älykkyys ja kyky toimia eivät usein osu yksiin. Suurin osa edustajistomme ajamista päätöksistä, toiminnoista ja uudistuksista ovat prosesseja jotka on käynnistetty kauan aiemmin, ja mahdollisesti jossain hyvin kaukana. Kuitenkin tämä luo tilanteen jossa nykyisten poliitikkojen on vain taivuttava ja toteltava aikaisemmin tehtyjä päätöksiä, koska koneiston seisauttaminen tarkoittaisi sitä että jouduttaisiin myöntämään toiminnan toimimattomuus, sen ylläpitoon käytettyjen perustelujen valheellisuus ja ne kaikki ristiriidat joita toiminnan ylläpitäminen ja puolustaminen ovat luoneet.

Media on perinteisesti ollut objektiivinen tarkkailija, mutta viimeisen vuosikymmenten aikana mediasta on kehittynyt täysin itsenäinen toimija, vailla valvontaa tahi ohjenuoria. On olemassa ohjeistus "hyvästä journalismista", mutta tämä määritelmä on jäänyt ajan jalkoihin. Sitä luodessa ei mietitty sitä että median edustajatikin pystyisivät valitsemaan totuuden ja etsimään sille perusteluja. Aikoinaan ei uskottu tilanteeseen jossa yksittäinen reportteri pystyisi julkaisemaan käytännössä mitä tahansa. Aikoinaan jokainen juttu tarkastettiin vähintään kahteen kertaan ennen painamista useammasta näkökulmasta. Nopean tiedon aikakautena median edustajatkin siis valitsevat totuutensa ja tekevät töitään tämän perusteella.

Tämä nostaakin pelottavia ajatuksia tajunnan laitamille: Mikäli edustajistomme todellisuus on eriävä meidän todellisuutemme kanssa niin mitä he saattavat tehdä? Ja mikäli median edustajisto valitsee totuuden mistä uutiset tehdään niin mihin katoaa yksilöllinen valinnanvapaus? Mitä tapahtuu tavallisen kansalaisen oikeudelle valita oma totuutensa?

Veroja, kenen selkänahasta?

Olen kovasti yrittänyt pitää nokkaani erossa veroaiheista, ei siksi että ne varsin tasapuolisesti tai kovinkaan hyvin menisivät, vaan jokaisessa uudessa verouudistuksessa tuntuu maksaja löytyvän tietystä suunnasta.

Verouudistuksia mietittäessä tulisi mielestäni ottaa laajemmassa mittakaavassa huomioon maakunnallisten ja asuinpaikan mukaan määriteltävien verohaittojen syntyminen.

Mielenkiintoista näkökulmaa antaa mm. seuraava juttu jonka mukaan tässähän pitäisi suurimman osan palkansaajista ruveta saamaan näppiin enemmän rahaa kuin aikaisemmin. Tämähän on vallan miellyttävä ajatus siitä että näin rahaa siis jää enemmän kiertoon ja tämä tarkoittaa hyvää myös kansantaloudelle kokonaisuudessaan, luoden uusia työpaikkoja ja tarjoten mahdollisuutta nykyisille yrityksille menestyä.

Niin siis tältä se saadaan kuulostamaan.

Voihan se toki ollakin että se jossakin todella toteutuu noin, mutta tarkastellaanpas sitä todellisuutta että ketkä taasen hyötyvät näistäkin verouudistuksista.

Perustan juttuni näihin perusteisiin.

Aikaisemman linkin perusteella ostovoima nousee verotuksen helpottuessa pieni ja keskituloisilla. Mutta kokonaisuudessaan laskettavan verotustaakan määrä ei helpota ainakaan pieni ja keskituloisilla.

Asuntolainojen korkovähennystä pienennetään jatkuvasti, tarkoituksena onkin lakkauttaa se lopulta kokonaan.

Kiinteistöveron ylä- ja alarajoja korotetaan, joka aiheuttaa lisäkustannuksia asunnonomistajille.

Ajoneuvoveroa ja autoveroa kiristetään, joka aiheuttaa lisäkustannuksia julkisen liikenteen ulkopuoliselle kansanosalle.

Lämmityspolttonesteiden verotusta kiristetään, joka aiheuttaa lisäkustannuksia näiden kuluttajille, eli yrityksille, ja asunnonomistajille.

Tupakkaveroa korotetaan niin että jokaisen tupakka-askin hinta nousee keskimäärin 2 euroa.

Myöntää täytyy että tuota listaa tarkastellessa alkaa pikkuhiljaa veri kiertämään taas väärään suuntaan.

Niin kuin aikaisemmissakin verotuspäätöksissä, niin myös tässä kajotaan omistamisen demonisoitavaan ominaisuuteen. Aikaisemmin on keksitty uusi vero, metsävero, aikaisemmin on nostettu kiinteistöveroa, aikaisemmin on pienennetty kilometrivähennystä, aikaisemmin on korotettu perusveroa "syrjäseutuperustein" - palveluiden järjestäminen sinne perusteltiin kalliimmaksi, aikaisemmin on nostettu autoveroa, polttonesteveroa ja jätemaksuja. Aikaisemmin on myös luotu jätevesiasetus joka aiheutti kymmenien tuhansien eurojen laskuja omakotitalo-omistajille.

Toki täytyy verouudistuksesta myös tonkia hyviä asioita esiin:

Kotitalousvähennyksen korottaminen ja ikääntyneiden hoitopalveluiden sisällyttäminen tähän on aidosti positiivinen asia, tällaista uudistusta, jossa etuutta lisättäisiin ei ole tehty todella pitkään aikaan.

Yritysverotuksessa otetaan käyttöön yrittäjävähennys, tämä tuo vihdoin pientä liennytystä siihen suuntaan että yrittäminen saattaa silti joskus olla kannattavaa maassamme.

Perintöverotusta lievennetään, tämä on jo kauan ollut tuloillaan, ei siksi että siihen olisi jokin taho ollut asia ajamassa vaan siksi että koko vero on yksinkertaisesti mielestäni älytön. Verossa koko elämänsä omaisuuden hankkimiseen käyttänyt ihminen on maksanut verot kaikesta jolla on omaisuutensa hankkinut, sitten ihminen joka perii hänet maksaa kaikesta tuosta verovelattomaksi hankitusta omaisuudesta vielä verot, todennäköisesti lainalla, jonka hän maksaa työllään josta hän maksaa taas verot.

Kuka tästäkin verouudistuksesta aidosti taas hyötyy?

Väittäisin että eniten hyötyy sellainen yksilö jolla ei ole asuntolainaa, joka asuu kaukolämpöalueella, joka ei omista omaa asuntoaan ja jolla ei ole omaa autoa.

Mitä jää häviäjien puolelle?

Omakotitalon omaava, haja-asutusalueella asuva työssäkäyvä ihminen joka tarvitsee autoa päivittäiseen liikkumiseen.

Ja kun tuijottaa, edes hetken Suomen karttaa niin hiipii mieleen nopeasti epäilys siitä että kenen intressejä tällaisilla päätöksillä oikeasti ajetaan?

Julkinen junttilauma

Perussuomalaiset ovat hiipineet viimeisen vuosikymmenen aikana maamme poliittiselle temmellyskentälle, varkain, salakavalasti ja kumartamatta Kolmelle Suurelle. Tämä on aiheuttanut useissa piireissä mielipahaa ja epäilystä siitä että ovatko perussuomalaiset oikeasti tajunneet olevansa lähtökohtaisesti väärässä tuodessaan tarpeetonta valinnan varaa täydelliseen järjestelmään.

Olen seurannut perussuomalaisten nousua maamme politiikkaan ensin huvittuneena. En siis siksi että heidän ajamansa asia olisi väärä, vaan yleisen reaktion puolesta. Perussuomalaisiin suhtauduttiin aluksi kuin kesäkissaan konsanaan, pidettiin sitä söpönä ja hellytävänä yrityksenä, tuoden kuitenkin jatkuvasti esiin sen seikan että kestävähän tällainen järjestely ei ole. Jokin osa minusta oletti että tämä suhtautuminen olisi alkanut lientymään viimeistään viimeisen vaalituloksen myötä. Luulin kansan syyllistämisen väärästä äänestystuloksesta kuivuvan kasaan jo ihan vain oman absurdiutensa takia. Luulin että kansan äänestämään edustajistoon alettaisiin suhtautua pikkuhiljaa sen ansaitsemalla kunnioituksella.

Olin väärässä.

Juttuni perustu seuraavaan uutiseen ja siitä seuranneeseen keskusteluun niin valtamediassa, kuin vapaan kommentoinnin valtaväylillä.

Mielestäni tuossa jutussa, ja sen mukana olevissa linkeissä ja kommenteissa näyttäytyy malliesimerkin kaltaisesti se kuinka perussuomalaisiin tulee yleisesti hyväksyttävän, julkisen mielipiteen mukaisesti suhtautua.

Käydessäni läpi viimeisimpien vuosien uutistarjontaa ja erilaisia julkaisuja, nousee esii eittämättä yksi puolue: perussuomalaiset. Jotenkin mielestäni poliittisessa toiminnassa unohdetaan taas niitä psykologisia lainalaisuuksia, kuten se että joukkotietoisuus, tuomitseminen ja joukkomuisti on lyhyt. Myöskin joukkovastuu, -valta ja -voittamattomuus unohtuvat.

Mitäkö tarkoitan?

Avataanpa hieman:

Kun jollekin ryhmittymälle ihmisiä annetaan aikaisempaa enemmän valtaa ja resursseja kuin aikaisemmin, aiheuttaa tämä väkisin tiettyjen yksilöiden ylilyöntejä, vain siitä syystä että se on nyt mahdollista. Aikaisemmin tällainen toiminta ei ollut ryhmittymän sisällä mahdollista, tai oli ilmenemismuodoltaan niin pientä että se ei ylittänyt uutiskynnystä. Myöskin ryhmittymän vaikutusvallan ja resurssien lisääntyminen aiheuttaa usein sellaisten piirteiden aktivoitumista ryhmittymän sisäisissä yksilöissä jotka eivät aikaisemmin kiinnittäneet huomiota tai määrittäneet toimintaa. Nimenomaisesti nämä seikat yhteenlaskettuna syntyy yksilöllinen illuusio omasta kaikkivoipaisuudesta, ja oikeutuksesta tähän. Ryhmittymän sisäisten yksilöiden suorittamille ylilyönneille tai virheellisille julkilausumille on mielestäni varsin perusteltu selitys. Näin ollen sille että uuden valtaryhmittymän sisältä nousee muutama "mätä omena" läytyy varsin ymmärrettävä psykologinen selitys, sillä sama tapahtumasarja on käyty läpi myös politiikkaamme ohjaavien Kolmen Suuren vakiintumiskehityksessä.

Yksilölliset ylilyönnit ovat aina olleet tosiseikka jolla vihervasemmisto vetoinen lehdistö tuppaa rietastelemaan jatkuvasti, nyt samoihin orgioihin liittyy myös toisten valtaapitävien puolueiden edustajat. Tämä on mielestäni kuitenkin kyseenalaista sillä tutkien kyseisten puolueiden yksilöhistoriaa, kyetään sama ilmiö todentamaan jokaisen puolueen yksilöllisten edustajien kohdalla.

Huomattavaa koko kupletissa mielestäni onkin se että keskustelu alkaa aina puolue-sävytteiseti. Siinä missä kymmenenkin vuotta takaperin pystyttiin otsikoimaan "Paavo Lipponen(SDP)" otsikolla asioita, julkaistaan vastaavia uutisia nyt "Perussuomalaisten kansanedustaja Immonen". Havaintoni nykyisestä mediakäyttäytymisestä ovat seuraavat: 1. Mikäli edustaja kuuluu perussuomalaisten puolueeseen, on tämä lähtökohtaisesti raskauttava tekijä, ja tätä tulee painottaen tuoda esiin keskustelussa. 2. Mikä tahansa käsiteltävä yksilöllinen ylilyönti, uutiskynnyksen ylittävä toiminta tai tapahtuma vaatii julkisen puolueen kannanoton, mikäli kyseessä on perussuomalaisten edustaja.

Se mikä mielestäni tässä toiminnassa on surkuhupaisaa on nimenomaisesti se kollektiivisen omatunnon pinnallisuus ja moralistisen muistin lyhyys. Jokaisella jutulla, ja jokaisella syyllistävällä kommentilla perussuomalaisten suuntaan sementoidaan puolueen nimeä suomalaisten mieliin. Poliittisella temmellyskentällä, sillä mistä syystä nimi on lehdessä ollut ei muutaman kuukauden päästä ole mitään merkitystä. Mielestäni tästä hyvin kertoo poliitikkojemme aikaisemmat töppäilyt. Pitkän linjan poliitikkojen meriittilista on harvoin puhtoinen, monella on jopa tuomioita taustassaa jääviyskysymyksistä, kabinettikaupoista, vaalirahasotkuista, tai henkilökohtaisia tuomioita esim. seksuaalisesta ahdistelusta. Viimeisimpien vaalien yhteydessä mielestäni oli huvittavaa seurata Antti "Kanki" Kaikkosen valinta jatkamaan vielä edsustus toimiaan 2011 siloisten, varsin tuoreiden, töppäilyjensä jälkeen. Hänen vaalikampanjassaan näkyi mielestäni hienosti efekti jota tuotetaan nyt PerusSuomalaisille.

Hän kampanjoi lauseella "Mainettaan parempi" - Tämä luo yksilötasolla mielikuvan automaattisesti pitkäaikaisesta toimijasta, miehestä joka on tehnyt virheitä, mutta voi olla oikeastaan ihan hyvä tyyppi silti. Kollektiivisela tasolla lause käynnistää nimenomaisesti muistijäljen siitä että tämä ihminen on aikaisemminkin ollut otsikoissa.

Tässä toimiikin usein vanha toteamus "Ei sillä väliä mitä kirjoittavat, kunhan nimi on lehdessä"

Se että poliittiseen peliin astuu uusi tekijä aiheuttaa aina turbulenssia, ja nuori valtapuolue saa varmasti riveihinsä muutaman töpeksijän. Tämä on mielestäni hyvin luonnollista, mutta perussuomalaisten kohdalla media on yrittänyt demonisoida koko puolueen varsin aktiivisesti. Olen usein nähnyt ja kuullut julkisessa keskustelussa viitattavan perussuomalaisiin alentavassa sävyssä, viitaten mm. siihen että perussuomalaisten edustajien yleissivistys ei riitä toimintojen hoitamiseen tai heidän lähtökohtainen älykkyys olisi jotenkin pienempää kuin muitten. Usein olen törmännyt rivien välistä luettuun ajatukseen siitä että perussuomalaisten kannatajakunta koostuu lannalta haisevista äo:ltään noin 60 lähentelevistä paikallisen kapakan vanhoista ukoista.

Tämä jokseenkin tietoisesti levitetty antipatia luo hyvin suuren kynnyksen esim. avoimesti tunnustaa puoluekantaansa. Toki suomalainen ihminen on näistä asioista usein muutenkin mielummin suu supussa, mutta olen tavannut monta ihmistä jotka ilmoittavat keskustelussa esim. kannattavansa keskustaa tai kokoomusta, mutta myöhemmin kahdenkeskisessä keskustelussa ilmenee että he äänestävät perussuomalaisia, mutta sen ääneen sanominen leimaa heidät junteiksi.

Perussuomalaisuus on leimattu hävettäväksi ominaisuudeksi. Kuinka maamme kolmanneksi suurimpaan puolueeseen kuuluminen voi olla hävettävää? Kuuluisiko kolmanneksi suurimman puolueen kannattajien hävetä aktiivisesti, kulkea huppu päässä ja kylvää tuhkaa niskaansa? Yleisesti demokraattista järjestelmää tarkasteltaessa puolueet edustavat kansan ääntä, ja näin ollen kolmanneksi suurin osa kansasta on antanut mielipiteensä, ja heidän tulisi hävetä? Kaikkien perussuomalaisten edustajien tulisi hävetä? Erityisesti niiden perussuomalaisten edustajien tulisi hävetä omaa toimintaansa jotka omaavat akateemisen tutkinnon, eivätkä silti ole hyväksyneet oikeaa mielipidettä asioista.

Poliittista juoksuhiekkaa

Olen huomannut blogini tyrehtyneen aika lailla olemattomiin sen tosiseikan vuoksi että yhteiskuntamme ilmiöiden tarkastelu on alkanut käynnistämään itsessäni hyvin negatiivisia tuntemuksia. Se että valitsee katsella asioita monen erilaisten "silmälasien" läpi aiheuttaa suuria ristiriitoja.

En koe itse kuuluvani mihinkään tiettyyn poliittisen suuntaukseen, vaan omaksun näkökulmia useista eri poliittisista näkökulmista. Olen toiminut niin työnantajan, rengin, yrittäjän ja tavallisen virkaatekevän tyhjäntoimittajan virassa, lisäksi olen ollut sekä "akateemisesti sivistynyt" että tavallinen juntti. Olen ollut menestyjä, väliinputoaja ja häviäjä. Katselen siis maailmaa ylipäätään hyvin monesta näkökulmasta, ja tämä aiheuttaakin usein hyvin suurta turhautumisen tunnetta erilaisia ilmiöitä tutkiessani. Julkista keskustelua seuratessani olen suurella surulla seurannut vastakkanasettelua jo vuodet. Varsinkin printtimedia on tässä kunnostautunut, pyrkien aina löytämään vastakkaisia näkemyksiä ja esittämään ne mahdollisimman kärjistetyssä valossa. Näin ollen se luo lähtökohtaisesti hyvin haasteellisen aloitustilanteen keskusteluille, tai niiden edetessä vaikeuttaa sovun löytymistä. Politiikassa on aina tietyllä tavalla eletty itseään ylläpitävässä järjestelmässä, ja tätä tarkoitustahan ratkaisujen pitkittyminen tukee vahvasti. Kuitenkaan mikäli tilanteita tutkitaan avoimesti ratkaistavan kysymyksen kannalta näyttäytyvät mielipide-erot usein pelkästään nyanssieroina.

Oman värinsä tähän keskusteluun selkeästi tuo aikamme egoistinen luonne, jokaisen joka haluaa olla jotakin tulee olla esillä, näkyä, ja aiheuttaa keskustelua. Journalismin perusluonne on muuttunut, enää painoarvo ei ole mahdollisimman objektiivisesta ja puolueettomassa tiedottamisessa, vaan nykyisin painaa paljon enemmän yksilölliset havainnot ja nopea julkaisutahti. Journalistit joutuvat joko tietoisesti tai tiedostamattaan valitsemaan näkökantansa ja puolustamaan tätä raivokkaasti, ja mitä enemmän näkökulmat aiheuttavat keskustelua, sitä tunnetumpi kirjoittajasta tulee. Tämä osoittautuukin ajallemme hyvin tyypillisenä, enää painoarvo ei olekaan siiä "mitä" päätetään tai tehdään, vaan "miten se kerrotaan" ja "kuka sen kertoo". Olen itse pohtinut tämän ilmiön yhteyttä informaatioyhteiskuntaamme, nykyisin kaikki tieto on saatavissa muutamassa sekunnissa helposti jokaiselle näyttöpäätteelle. Tämä luo tilanteen jossa varsinaisten faktuaalisten tietojen tiedottaminen alkaa olemaan turhaa. Täytyy siis keskittyä siihen millaisia tulkintoja faktoista on kukakin tehnyt ja kuinka joku toinen näihin suhtautuu jotta asiasta saadaan uutista tai julkista keskustelua aikaiseksi.

Juuri tällainen vastakkainasettelu onkin usein täysin tarpeetonta. Mikäli todella pyrittäisiin muutoksiin jotka parantavat jatkossa elinolojamme tahi ratkaisisivat yhteiskunnallisia kysymyksiä, olisi yhtälöstä kyettävä pudottamaan tämä egoismi pois. Sillä "kuka ja "miten" asia esitetään ei kuuluisi optimaalisessa järjestelmässä olla mitään merkitystä. Vielä vähemmän merkitystä sillä tulisi olla että missä esittäjä on töissä tahi minkä puolueen jäsenkirja hänellä on taskussa. Ympäristömme, sekä fyysinen että sosiaalinen, vaikuttaa tulkintoihmme, mielipiteisiimme ja katsomuksiimme perustavanlaatuisesti. On mielestäni absurdia ajatella että elämänsä kehä kolmosen sisäpuolella asunut ihminen käsittäisi mitä haasteita asettaa asuminen taajamassa jonka keskusta koostuu kaupasta, kirkosta ja paikallisesta metallipajasta. Saatikka että pikkuisessa taajamassa asuva ihminen kykenisi kokemuksen tasolla ymmärtämään elämää sellaisena kuin se ruuhkasuomessa näyttäytyy. Selkeänä esimerkkinä tässä toimii yksityisautoilun verottaminen, ruuhkasuomessa yksityisautoilu on lähinnä ongelma ja hidaste, julkiset kuljettavat luotettavasti ja usein nopeammin perille. Kun taas toisissa paikoissa pelkästään kauppaan liikkuminen vaatii oman auton, ja jos sitä julkista liikennettä jäisi odottamaan, niin nälkä tulisi lopulta.

Päätöksiä tehdessä ja julkista keskustelua viritettäessä tulisi tämä seikka mielestäni tiedostaa. Tällä hetkellä julkisesssa sanassa trendinä on julkaista omia mielipiteitään, tuettuna joillakin hatarilla perusteluilla, kuin ne olisivat absoluuttisia totuuksia.

Olen elämäni varrella tullut huomaamaan ettei absoluuttisia totuuksia ole olemassa, mikäli joku tällaisen laskee suustaan vähänkin isommassa ihmismassassa, nousee tätä haastavia henkilöitä ylös vähintään kolme.

Yhteiskunnastamme on kuollut, mikäli sitä koskaan on ollut, avoin asioiden tutkiminen ja ratkaisujen hakeminen. Julkinen keskustelu ei mielestäni tähtää mihinkään muuhun kuin viihdearvoon ja egoistiseen pönkitykseen.

Kun tutkitaan lähiaikojen painaviakin poliittisia päätöksiä, niin havaitaan että niissä vastakkain asetetut mielipiteet ja näkemykset eivät olleet loppujen lopuksi kovinkaan kaukana toisistaan, mutta siltä ne saatiin kuulostamaan. Se että millä tavoin nykyistä talouspoliittista tilannetta ryhdtään ratkaisemaan on mielestäni pakon sanelemana hyvin homogeenista, säästöjä on pakko tehdä, ja elinkeinoelämää on pakko elvyttää. Se että tällaisen tahtotilan saavuttamiseksi tarvittiin talouden pohjan murentuminen ja yleinen talouskriisi on mielestäni hyvin säälittävää. Vertaisin sitä autolla seinäänpäin ajamiseen jonka jälkeen ryhdyttäisiin miettimään öljyjen kausivaihtoväliä.

Tulosvastuullista julkishallintoa

Ajatuksen kirjoitukseeni kirvoitti seuraava juttu.

Olen useissa jutuissani sivunnut julkishallinnon tehottomuuden aihetta ja olen hyväksynyt jo aikaa sitten sen tosiasian ettei mielipiteistäni aina pidetä. En omaa aiheeseen yhtään akateemisesti soveltuvaa loppututkintoa enkä tohtorinarvoa. Tästä syystä on hyvinkin luonnollista ettei kaikki mielipiteeni pidä kattavasti sisällään kaikkia niitä hienouksia joita asioissa tulisi oikeaoppisesti sisältää. Olen oppini noukkinut elämän varrelta, itse opiskelemalla, kokemalla ja näkemällä. Lähtökohtaisesti siis juurikin niin väärällä tavalla kuin nyky-yhteiskunnassa voi tietämystään vain hankkia.

Kuitenkin kulmien kurtistus alkaa kun näkee ihmisen jolla kyseisenlaiset hyveet löytyvät ja joka on terveydenhoito-organisaatiota ollut kehittämässä menestyksekkäästi jo yli 10 vuotta aikaisemmin, toimien ansioituneesti samassa toimessa edelleen, antavan lausunnon joka poikkeaa yleisesti hyväksyttävästä mielipiteestä aikaisemmin valitusta suunnasta, alkaa myrsky jossa kyseenalaistetaan lausunnon antajan pätevyyttä. Ei siis niin että niitä hänen perustelujaan joilla hän on päätynyt tähän valtavirtaa vastustavaan mielipiteeseen vaan hänen pätevyyttään ylipäätää antaa tällainen lausunto.

Jos noilla meriiteillä ei ole oikeutettu antamaan tällaista mielipidettä, vieläpä niin että perustelee sen faktuaalisiin tosiasioihin ja osaa kantansa perustella niin paikallisessa, kuin valtakunnallisessa näkökulmassa niin kulmien ryppy vain syvenee sen ajatuksen edessä että kuka sitten oikeastaan on oikeutettu tällaisia mielipiteitä esittämään?

Olen itsekin törmännyt nimenomaisesti sosiaali- ja terveysalan julkishallinnollisissa yhteyksissä samaan ilmiöön kuin jutussa haastateltu, kovin kyllä kokematon ja alaa tuntematon mielipiteen esittäjä on havainnut. Julkishallinnon alaisessa laitoksessa kun joku ottaa esille termit "tehostaminen" tai "tuotantotehokkuus" nousee välittömästi esiin sellaiset väittämät kuin "ei tehostamisella kuitenkaan mitöön oikeasti saavuteta" "se tulee olemaan vain meidän työajastamme pois" "jukishallinnollisen instanssin tavoitteenakaan ei ole olla tuotantolaitos, siksi tuotantotehokkuudesta ei pitäisi keskustella" "ei ihmisten kanssa tehtävää työtä voi aikatauluttaa eikä tehostaa, ne vaan vievät oman aikansa"

Olen havainnut että tällainen ajattelu on julkishallinnollisissa instansseissa hyvin tiukassa. Ja väitän että suurin osa vastustuksesta lähtee ihan pelkästään oman työpanoksen minimoimisesta. Ei siis siitä että julkishallinnossa olisi töissä jotenkin laiskoja ihmisiä, vaan siksi että kyseinen toimintaympäristö on luotu vastustamaan muutoksia. Nykyisellään jokaisessa julkishallinnollisesssa yksikössä saa olla täysin toisistaan poikkeavat toimintamallit ja työskentelykeinot, kunhan kyseisen yksikön itse ilmoittamiin tavoitteisiin, jotka toki perustuvat valtakunnallisiin suosituksiin, päästään niin kaikki on hyvin. Ei ole tarpeen tehostaa tai kehittää toimintaa joka täyttää sille asetetut tavoitteet.

Olen kirjoittajan kanssa täysin samaa mieltä siitä että uusia ratkaisuja ei tuoteta tuottamalla vanhaan toimintaan enemmän rahaa. Tämä toimintamalli tukee vain nykyisenlaisen toiminnan ylläpitämistä tai laajentamista nykyisessä muodossaan. Julkishallinnollinen toimiala ei ole joutunut koskaan rehellisesti sen tosiasian eteen joka esimerkiksi yksityisellä toimialalla on arkipäivää: sopeudu tai kuole. Kuitenkin julkishallinnollinen toimiala on tullut tässä asiassa tiensä päähän, tai siis ei vielä, mutta 15 vuotta lisää aikaa ja ongelma on todella esissä. Tällä hetkellä järjestelmää yritetään saada kestämään suurten ikäluokkien aiheuttamaa "hoivapainetta" lisäämällä rahoitusta ja seiniä. Lisää virkoja, toimitiloja, laitteita ja yksiköitä. Ongelmaksi tulee se että kun nämä on kerran maksettu, tulee niitä julkisin varoin myös jaksossa ylläpitää. Mikäli julkinen sektori turvotetaan tuottamaan samanlaisia palveluita kuin aikaisemmille sukupolville on kyetty tuottamaan, tukemaan suurten ikäluokkien palvelutarjontaa, niin mitä tapahtuu suurten ikäluokkien poistuessa tästä oravanpyörästä? Silloin on aika loppu. Sitten paikkaillaan vahinkoja joiden ehkäisyyn voitaisiin ryhtyä nyt.

Mielestäni on nurinkurista ajatella sitä että nykyinen järjestelmä ilmoittaa tarvitsevansa jatkuvasti lisää rahaa palveluiden varmistamiseksi ja tätä pyritään paikkaamaan aktiivisesti monella sektorilla pumppaamalla olemassaolevaan järjestelmään lisää rahaa. Minusta tämä kuulostaa siltä kuin vuotavaan veneeseen vaihdettaisiin vain isompi pilssipumppu.
Aidosti kestävät ratkaisut lähtevät rakenteellisista uudistuksista, uusista tavoista tuottaa palveluita ja taata yksilölle paras mahdollinen palvelujen taso.

Eniten tässä yhteydessä huolestuttaa jatkossa tuotettavien terveyspalveluiden taso. Yksityiset toimijat ovat tuoneet Suomeen uusia innovatiivisia palveluita. Yksityiset toimijat ovat perustaneet Suomeen useamman sairaalan mm. taatakseen vakuutuskorvauksia saavien asiakkaiden paluun työelämään julkishallinnollisen koneiston käsittelyä tehokkaammin. Yksityiset toimijat hakevat aktiivisesti vastauksia siihen kuinka tuottaa lakisääteiset palvelut kustannustehokkaasti. Näiden palveluntarjoajien kanssa tulee mielestäni myös muista se että heidän elantonsa on kiinni siitä millaisen asiakaspalvelukokemuksen asiakas saa. Tämä on mielestäni julkishallinnollisella puolella unohdettu täysin. Järjestelmä on luotu autoritääristä odottelua varten. Siinä millaista saatu palvelu lopuksi on, on vain pieni merkitys siinä että millaiseksi asiakkaan kokemuksellinen puoli asioinnista muodostuu. Toki se täytyy julkishallinnollisille organisaatioille myöntää eduksi että he ovat tämän vieneet jopa niin pitkälle että se pienentää heidän omaa työkuormaansa. Tunnustan itsekin syyllistyneeni siihen että olen jättänyt useammat minulle kuuluvat etuudet hakematta, tai palvelut käyttämättä koska näiden saaminen on lopulta niin monimutkaista, kuluttavaa ja aikaavievää.

Mielestäni on yksinkertaisen naurettavaa se että tällähetkellä suurin taistelu näyttää sote-uudistuksessakin se että kuka saa pitää nykyisen toimensa muuttumattomana ja kuka joutuu muuttamaan uusiin toimitiloihin tekemään samaa asiaa jota aikaisemminkin teki.

Tarvittavaa muutosta ei tuoteta seiniä muuttamalla.

Tarvittavaan muutokseen tulisi mielestäni lähteä tuottamaan muutosta palvelutuottamisen asenteisiin. Nyt vastustetaan muutoksia ihan muutosten vastustamisen vuoksi. Nyt pystytään todentamaan tutkimuksellisesti että uusilla toimilla pystyttäisiin pienentämään odotusaikoja, parantamaa asiakaspalvelukokemusta, lyhentämään odotusaikoja ja nostamaan toimiyksikön tuottavuutta, mutta näin ei toimita. Nyt todetaan kyllä että tällaisia muutoksia tarvitaan ja ne olisivat hyviä, mutta niitä ei tehdä.

Mitä sitten tällä hetkellä tehdään?

Nyt tapellaan siitä kuka joutuu jotakin tekemään.


Olen useasti kirjoituksissani maininnut siitä että mikäli julkishallinnollinen koneisto olisi yritys olisi se ollut konkurssissa jo pitkään. Mielestäni yritysmaailmasta tuttuja lainalaisuuksia pitäisikin laajemmasti tuoda julkishallinnon käyttöön. Meillä on laaja-alaista tutkimustietoakin siitä miten tuotetaan laadullisesti ja asiakaspalvelukokemuksellisesti hyvää hoitotyötä, mutta näitä kokemuksia ei kuunnella. Miksi?
Vastaus on yksinkertaisesti asenne. "kyllä se yksityisellä puolella noin toimii, mutta meillä tehdään näin"

Todistelusodankäyntiä

Tomuntäytteiset tervehdykset blogini seuraajille, suhteettomaksi venyneen tauon jälkeen, tuntuu että tämä näppäimistön tomu ei vain hellitä.

Tomutetaanpas nyt sitten tomuja oikein urakalla sohaisemalla suoraan syvään päähän eli aiheeseen Venäjä.

Jotenkin on viimeisten vuosien aikana tuntunut siltä että poliittinen koneistomme on viritetty sellaiselle tasolle ettei sen päätöksiin vaikuttamisen yrittäminen, tai yleiset mielipiteet merkitse juurikaan mitään. Tämä nousee mielestäni hyvin esille kun vaivautuu ajatuksella tutkimaan yhteyksiä valtamedian ja poliitikkojen välillä.

Tuntuu että suomalaiseen mediamaailmaan on syntynyt sanaton, tai miksei sanallinenkin, sopimus siitä että kun jotakin poliittisesti merkityksellistä tahi kiistanalaista päätöstä nuijitaan pöytään niin lehdistö keskittyy aina, vääjäämättä ties minkä kertun bikinikuviin tahi Pertin ja Paavon hääjuhliin.

Tätä tanssia kauan seuranneena on tullut sellainen hieman turta olo, ajatus siitä että onko asioista järkeä edes sanoa mitään kun ei ne siitä mihinkään koskaan oikeasti muutu? Niinhän se kertovat että löyhässä hirressäkin roikkumiseen tottuu ennemmin tai myöhemmin, sitten se menee omalla painollaan.

Kuitenkin poliittisen masinoinnin ja byrokratiakoneiston multihuipentuma on mielestäni tullut esiin Venäjän viimeaikaisessa toiminnassa. Tai ei lähinnä Venäjän, Venäjä tekee niinkuin Venäjä tekee, ei siihen ole tullut mitään muuutosta, mutta huomionarvoisinta mielestäni on koko se sitrkus mitä tämän ympärille on syntynyt.

Tarkastellaanpa hieman viimeaikojen realiteetteja maailman politiikasta ja Venäjän sisäpolitiikasta: Venäjällä on käynnistetty suuret kampanjat Putinin kohottamiseksi jalustalle, vastarinnan minimoimiseksi ja yhtenäisen, ideaalisen Venäjäkuvan luomiseksi. Venäjä on hyökännyt vieraan valtion alueelle. Venäjän suurlähetystöistä on vedetty takaisin kotimaahan useita díplomaatteja. Venäjän näkyvin oppositiojohtaja tapetaan maan tarkimmin valvotussa kaupungissa keskellä katua. Venäjä uhoaa ulkovalloille avoimesti. Venäjä rajoittaa kansalaistensa oikeuksia omiin mielipiteisiinsä.

Mitä tästä sitten seuraa?

Tutkivia komiteoita.

Kaikessa tärkeää on se mitä kenenkin on sanottu kertoneen tahi tehneen erilaisten medioiden palstoilla. Varsinaisesti se mitä oikeasti tapahtuu on vain sivujuonne siihen mitä siitä kerrotaan, kenen sanotaan tehneen ja sanoneen mitä, ja kuinka toiset ovat tästä mielensä pahoittaneet.

Mielstäni farssimaiseksi paisunut ukrainan kriisi paljasti suurimman heikkouden komiteatyöskentelynä vedettävistä organisaatioista: jahkaaminen.

Se minkä Venäjä osaa on jonkin asian tekeminen ja sen samanaikainen kiistäminen. Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Tappoi siellä joukoittain ihmisiä ja aiheutti siviileille suurta kurjuutta, mutta mitä tekevät kansainväliset joukot?

Pohtivat että onko tässä kyseessä nyt oikeastaan hyökkäys, ja puhutaanko tässä nyt oikeastaan sodasta.
Tämä mahdollistuu nimenomaisesti siksi että Venäjä kiistää näin tekevänsä. Tähän vaaditaan siis todisteita, puolueettomia todistajia jotka ovat olleet paikanpäällä asiaa toteamassa ja jotka ovat toimittaneet raporttinsa lautakunnalle joka on eri kulttuurillisia näkökulmia ja poliittisia käytänteitä ja kansallisia eroja huomioiden tehnyt tulkintansa tilanteesta.
Ja joka esittää näinollen valistuneen arvauksensa siitä mitä saattaa olla tapahtumassa.

Ei kukaan oikeastaan ilmeisemminkään halua saada sellaista raporttia Venäjän toiminnasta että se oikeasti vaatisi vastausta, tahi toimintaa. Saatikka sitten avointa mielipidettä ja ääneen asioiden toteamista, ei, sehän olisi poliittinen itsemurha. Toisaalta Venäjä on kyllä osoittanut lähiaikoina että itsemurha saattaa olla enemmänkin kuin poliittinen.

Itse jäin todellakin ihmettelemään tilannetta jossa Ukrainassa tankit ja miehitysjoukot vyöryvät Ukrainaan ja siviilit pyytävät apua sekä YK:lta että EU:lta.

Ja tilannetta selvittämään asetetaan työryhmä.

Sama ongelma esittäytyy nykyisessä maailman poliittisesa tilanteessa. Oletettavaa kuitenkin on, että kaikkien maiden päättäjät eivät voi olla niin luupäisiä etteivät he tajua mitä tässä on tapahtumassa, Venäjä käyttäytyy Venäjän tavoin. Kuitenkaan tämän ääneen toteaminen ei ole mahdollista todisteiden ja tukijoukkojen puuttuessa. Täytyy olla aukottomat todisteet väärinkäytöksistä jotta voidaan asettaa oletus näistä. Ja Venäjän kanssa toimiessa tulee eteen vielä suurempi ongelma: viimekädessä Venäjä ei välitä hyväksyykö joku muu sen toimintaa.

Tämä toisaalta käynnistää toisen koneiston: Mikäli on todettu että jotakin tapahtuu, saatu joku myöntämään että sitä tapahtuu, sitä on uhattu jollakin asialla ja se ei välitä tästä uhkauksesta. Mitä nyt sitten oikein tehdään?

Tilanne tällä hetkellä on mielestäni se että Venäjä käytäytyy sille varsin ominaisella tavalla: täysin välittämättä muusta maailmasta, keskittyen ikoninpalvontaan ja mielipiteiden rajoittamiseen. Tuottaa valtavasti propagandaa jopa ulkomaita myöten ja suorittaa sotilaallisia operaatioita rajojensa ulkopuolella.

Tässä ei ole mielestäni yhtään mitään uutta. Tämä on peliä minkä Venäjä vallan hyvin osaa, se tekee mitä tahtoo ja kyseenalaistaa julkisesti sen että tekeekö se sitä sittenkään. Se mikä mielestäni on naurettavaa on se että sen annetaan tällainen toimi tehdä, ja ihmetelään vain sitä että "tekeeköhän se oikeasti jotakin vai ei, kun se sanoo ettei se mitään tee?"

Selkeästi mielestäni on noussut tässä kriisissä esille se tosiasia että mitä kansainväliset sotilasliitot, unionit ja yhteisöt ovat valmiita oikeasti tekemään kun yksi kansakunta ryhtyy riehumaan samassa leikkikentässä?

Ei mitään.